Valikoimisen taito

Eklektismi merkitsee tapaa valikoida ja poimia jostain oppisuunnasta tai toisesta asioita. Esimerkiksi ajattelija tai tutkija, joka valikoi jotain omiin päämiinsä sopivaa stoalaisuudesta tai pragmatismista, on eklektinen. Tätä on yleensä pidetty huonona. Miksi? Akateeminen oppineisuuden maailma on teoreettinen ja teoretisoiva. Teoria on heikolla pohjalla, jos se kootaan erilaisista aineksista, jotka on irrotettu omasta kokonaisuudestaan. Jos otan jonkun idean stoalaisilta, mutten osta koko pakettia, irrotan idean yhteydestään, muutan sen muuksi tai ainakin vääristelen. Näin ajatellaan teoretisoivassa, akateemisessa maailmassa.

Olen päättänyt puolustaa eklektismiä ja annan sille uuden nimen: valikoimisen taito. Jos ja kun päämäärä ei ole koherentti teoria, vaan käytäntö, idean ja käsitteen arvo määräytyy eri tavalla: sillä on arvoa elämälle, ei teorialle. Eri filosofit ovat luoneet kokonaisia teorioita, kokonaisia maailmoja ja niihin on hyvä tutustua kokonaisuuksina ja kokonaan. Mutta ei ole silti paha asia poimia itselleen sopivaa ja mennä matkoihinsa, omille teilleen. Siksi en ole huolissani ja närkästynyt, kun huomaan jonkun ajattelijan varastaneen stoalaisilta, vaikkei olekaan tullut oikeaksi, aidoksi, oikeaoppiseksi stoalaiseksi.

Voisi puhua kahdesta hyvin erilaisesta filosofoimisen lajista: teoriasta ja kuvauksesta. Teoria pyrkii olemaan järjestelmä, joskus myös malli; se pyrkii rakentumaan selitykseksi ja tarkistettavissa olevien hypoteesien kokonaisuudeksi. Kuvaus on puolestaan luonnosmaisempi, enemmän arviointiin pyrkivä. Kuvaus on monta kertaa ajattelijan ”metodi” silloin kun hän yrittää luomaan suhdetta johonkin asiaan. Esimerkiksi stoalaisten teksteissä (Marcus Aurelius, Epiktetos, Seneca) kuvaus ei ole moitteettoman, perusteellisen kuvan luomista; kyse on harjoituksesta, jonka avulla ajattelija pyrkii muokkaamaan omaa asennettaan.

Kuvaus on omakohtaista. Kuvaaminen ja määritteleminen eivät ole aina, kaikkissa tapauksissa, olemuksen määrittelemistä, vaan harjoitusta, jonka avulla ilmaistaan ja arvioidaan jonkun asian paino ja merkitys. Määritelmä ei saa tässä tapauksessa muotoa: ”Rakkaus on x.” Tällainen lause alkaa pikemminkin: ”Rakkaus merkitsee...” Usein omakohtaisuus tekee muotoiluun olennaisen lisäyksen: ”Rakkaus merkitsee minulle...”

Akateeminen, teoreettinen, liian teoreettinen filosofia suhtautuu vihamielisesti persoonallisiin ajattelijoihin, oman tiensä kulkijoihin. Oman tiensä kulkijat ovat valikoijia, he harjoittavat valikoimisen taitoa: he etsivät itselleen sopivaa, heille itselleen hyvää. Heidät voidaan leimata eklektikoiksi. Leimattuina, joskus eräänlaisessa maanpaossa, he kehittävät ylevää välinpitämättömyyttä. Mitä heille teoriat kuuluvat? He kuuluvat elämälle.