(Cristina Campo) María Zambrano julkaisi artikkelin nimeltään Symbolit. Zambrano määritteli symbolin sanaksi, esineeksi tai taideteokseksi, joka ilmaisee enemmän ja on latautunut tunteesta; se välittää jotain magneettista, välittää ”erityisen vibraation”. Hän ei lähestynyt symboleita teoreettisesti kysyen, mikä on minkäkin symbolin merkitys tai mikä on symbolien funktio kulttuurissa. Hän ajatteli niitä poeettisesti. Poesis merkitsee tekemistä. Kyse on enemmän siitä, mitä symboli tekee kuin miten se luetaan.
Voisi sanoa, että symboleissa – sillä tavalla kuin Zambrano ne käsittää – ei ole kyse figuureista, jotka viittaavaa johonkin annettuun merkitykseen. Symboli pikemminkin valaisee jonkun merkityksen, lihallistaa sen, tekee sen todelliseksi, näkyväksi. Merkitys ei ole ”objektiivinen”, riippumaton tulkitsijasta. Elävä symboli yhdistää subjektiivisen ja objektiivisen.
Zambranon tarttuminen kysymykseen symboleista on yhteydessä siihen, että hän koko ajan loi tiivistä suhdetta runouteen, kysyi ajattelun ja runouden suhteesta. Kysymys symboleista on yhteydessä poeettisen järjen käsitteeseen ja se on yhteydessä ideaan oman itsensä luomisesta.
Samoihin aikoihin kuin Zambrano kirjoitti artikkelin symboleista hän käänsi ystävänsä Cristina Campon artikkelin Attenzione e poesia. Italialainen runoilija ja esseisti näkee, että runous on huomiota, huomion omistamista (attenzione), toisin sanoen meitä ympäröivän todellisuuden eri tasojen lukemista. Luulen, että kuvataksemme Zambranon olemisen tapaa, hänen eksistentiaalista, eettistä ja esteettistä asennettaan meidän olisi käytettävä sanaa huomio (attenzione, atención). Voidaksemme välittää sen meidän olisi löydettävä oikea symboli ja oikea figuuri. Figuuri voisi olla myyttinen ja kirjallinen, ehkä Antigone tai todellinen ja eläimellinen: kissa. Mikä symboli? Ehkä se on metsäaukio... tai aamunkoitto.
Ehkä symbolit voivat välittää jotain siitä tyhjentymättömästä, kategorioita pakenevasta laadusta, joka on mukana ajattelijan olemisen tavassa, hänen asenteessaan. Mutta symbolitkin voivat kuolla, lakata välittämästä magneettista, salaperäistä, värähtelevää. Ollakseen elävä symbolin pitää olla avoin erilaisille tulkinnoille. Jos symbolin merkitys on vakaa, vakituinen ja yksimerkityksinen, se ei todellisuudessa merkitse mitään; se ei tee asioita, se ei vibroi. Silloin se on tyhjä, se on pelkkää konventiota. Filosofoiminen, ajatteleminen ja eläminen merkitsevät liikkumista epävarmassa maastossa. Eläminen on vaeltamista - huomion kiinnittämistä maailmaan, todellisuuteen, merkkeihin, jälkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti