(María Zambrano)María Zambrano (1904-1991) syntyi Vélez-Málagassa ja kuoli Madridissa. Hän oli yksi Espanjan merkittävimmistä filosofeista 1900-luvulla. José Ortega y Gassetin oppilas, tasavallan puolustaja, eli maanpaossa vuosina 1939-1984. Vaikka hän osittain unohtuikin omassa maassaan, monissa Latinaisen Amerikan maissa ja Euroopassa, varsinkin Ranskassa ja Italiassa hän oli tunnettu.
Yksi hänen merkittävimmistä ja mielenkiintoisimmista käsitteistään on varmasti ”la razón poética”, poeettinen järki. Poeettinen järki on eräänlainen metodi hänen ehdottomansa päämäärän, persoonan luomisen, saavuttamisessa. Tosin tässä ”metodi” on ymmärrettävä tieksi. Sana ”tie” on erittäin latautunut Zambranon kirjoituksissa. Etiikka on hänelle ”tien avaamista”. Kyse on myös puhtaan rationaalisuuden riittämättömyydestä ja tähän liittyy laajempi kysymys runouden ja ajattelun suhteesta.
Päämäärä, tavoite, ihmisen olemassaoloa koskeva kysymys oli kysymys luomisesta, oman itsen, oman ”persoonan” luomisesta. Ainakin osittain Zambranon hengessä sanon, että minua ei kiinnosta pelkästään ajattelijoiden – esimerkiksi Zambranon – ideat, vaan myös eetos, ethos, olemisen tapa. Toisin sanoen minua kiinnostaa ajattelijan asenne – poeettinen asenne, sanoisi Foucault. Siinä on hänen työnsä ja saavutuksensa. Ajattelija ei luo vain ideoita ja kirjoita kirjoja; hän luo itsensä. (Joskus tosin tuntuu, että rocktähdillä on suurempi kyky asenteen luomiseen. Kauko Röyhkä on aina ollut enemmän kuin laulaja, lauluntekijä ja kirjailija: hänellä on tyyli.)
Millainen oli siis Zambranon eetos? Meksikolainen kirjailija Sergio Pitol kertoo nuoruuden kokemuksistaan teoksessaan El arte de la fuga ja kuvaa María Zambranoa:
”Savukkeensa savun ympäröimänä, katsoen korkealle hän tarjoili sanoja niin kuin korkeampi henki vierailisi hänen ruumiissaan, pitäisi häntä vallassaan ja käyttäisi hänen suutaan ilmaistaakseen itseään. Hän ei korottanut ääntään, puhui kuin transsissa, imi savukettaan, piti tauon puhaltaakseen savua ja sillä hetkellä, ennen kuin hän aloitti seuraavan lauseen, ilmapiiri latautui lähes sietämättömästä intensiteetistä; nuoret espanjalaiset olivat kuin pyhän sähkön lataamia niin kuin myös muut ravintolassa ymmärsivät het espanjaa tai eivät. Hän ei halunnut päättää juhlalliseen kohtaan. Hän siirtyi noin vaan kertomaan anekdootteja Cernudasta tai Lezama Limasta tai Pradosista, joiden kanssa hän kävi kirjeenvaihtoa. Luulen, että kun nuoret palasivat Espanjaan he muistivat Roomasta ennen kaikkea hetken, jolloin he olivat nähneet ja kuulleet María Zambranoa. Minä en toisinaan kestänyt niin suurta intensiteettiä, poistuin sieltä kuumeessa ja vietin useita päiviä sairaana majatalossa, jossa asuin.”
Tällaisena monet kuvaavat kokemuksensa Zambranosta. Hän oli jollain tavalla maaginen. Hänen ympärillään oli erikoinen, salaperäinen atmosfääri. Kaikki hänessä oli elämää, intensiteettiä. Se mitä Pitol kuvaa on María Zambranon sähköinen vaikutus. Miten voisi kuvailla asennetta, ethosta, joka synnyttää tämän intensiteetin? Tässä on filosofinen, metodinen, ongelma: Miten tehdä filosofista muotokuva, joka välittäisi olemisen tavan? Ideoiden ja käsitteiden kirjaaminen ei riitä.
Joskus anekdootit kertovat enemmän kuin hyvät tiivistelmät ajattelijan tuotannosta. Pitäisi kertoa Zambranon kissoista. Voisi puhua myös joistakin myyttisistä tai traagisista hahmoista, jotka ovat ajattelijoiden seuralaisia: Nietzschen Dionysos, Zambranon Antigone... Joskus symboli enemmän kuin käsite toimii avaimena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti