Filosofiakahvila jatkaa 5.helmikuuta. Jos pitäjän ääni kestää.
Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä
pasifarm@yahoo.es
Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)
Tässä linkki tapaamiseen:
Tämä aiheena 5. helmikuuta:
Ernst Bloch
(1885-1977) kirjoitti laajan, moniosaisen teoksen Toivon periaate (Das Prinzip
Hoffnung, 1954, 1955, 1959). Hän ei puolusta toiveajattelua, päinvastoin. Maailma
näyttäytyi hänen silmiinsä muuttuvana, muutettavana ja
muovautuvana. Maailmaan on ilmaantunut vallankumouksen mahdollisuus. Bloch ei
puolusta toiveajattelua, mutta hän puolustaa utopiaa, ainakin tietynlaista utopiaa,
jota hän nimittää konkreettiseksi.
Blochin kuvaamassa
positiivisessa utopistisessa ajattelussa todellisuus ei ole ennalta määrittynyt; siinä on mukana toteutumattomia
mahdollisuuksia, siemeniä, uusia muutoksen tiloja. Tällaisen ajattelun
hahmottama todellisuus on prosessi, ei kivettynyt asioiden tila. Utopiaa ei voi kumota tai
osoittaa tyhjäksi pelkästään faktisen todellisuuden näkökulmasta. Ajatukset
ovat vakavia ja huomionarvoisia, vaikka kääntäisimmekin taas katseemme arkeen,
poliittiseen peliin, joka näyttää olevan kaukana kaikista unelmista ja
toiveista. Ajatus on vakava – joillekin varmasti huolestuttava. Se nostaa esiin
kysymyksen, voisiko politiikka kaikesta huolimatta olla muutakin kuin
reaalipolitiikkaa.
Utooppisuus ilmaantuu
Blochin tulkinnan mukaan länsimaiseen ajatteluun keskiajalla. Ajatus siitä,
että maailma ei ole pysyvä ja voimme päästä parempaan maailmaan, on vaikuttanut
syvästi. Bloch oli oikeassa ainakin siinä mielessä, että jo ennen 1500-lukua,
1100- ja 1200-luvuilla oli kansannousuja, kollektiivisia kapinoita, joissa ajatus oli läsnä. Blochille nämä epäortodoksiset ajatukset
vallankumouksellisuuden ja utopisuuden synnystä kristillisessä ajattelussa,
eskatologiassa, aiheuttivat pulmia.
Tiedämme, että
utopiat voivat olla vaarallisia. Toivon periaate on silti tosiasia. Monet ovat
eläneet sen mukaan ja organisoineet sekä onnistuneita että epäonnistuneita
käytäntöjä periaatetta seuraten. Potentiaalisesti positiivinen utopistisuus on
totta myös mikrotasolla. Bloch kirjoitti: ”Aina pyydetään jotain, huudetaan.
Ihmisellä ei ole sitä mitä hän haluaa...” Toivossa on jotain sammumatonta.
Ihminen on Blochille unelmoiva olento, joka vaalii unelmiaan ja pyrkii
toteuttamaan niitä, tekemään elämästä mahdollisimman paljon elämisen arvoista
riippumatta olosuhteista.
En ole antamassa
kenellekään toivoa tai sitä ottamassa pois. Muistutan vain tästä tosiasiasta.
Ihmisen ajattelu, kysymykset ja toivo voivat murentaa kivettyneen
todellisuuden, tehdä siitä prosessin. Se mikä tapahtuu, saattaa tehdä tyhjäksi
toiveen, mutta todellisuus voi myös ruokkia toivoa. Toivon periaate –
pyrkimys uuteen ja parempaan maailmaan – selviää hengissä kaikesta huolimatta,
ennusteista huolimatta.
Muistutan siis
tosiasiasta, että vuosisatojen ajan toivo on elänyt, ollut mukana länsimaisessa
ajattelussa, synnyttänyt tahdon tehdä vallankumouksia. Vaikka emme pitäisi
vallankumousta haluttavana, se tahto on olemassa. Mitä meidän pitäisi tehdä
tällaisen vaarallisen ja tärkeän periaatteen ja voiman edessä? Pitäisikö se
hävittää? Pitäisikö oppia elämään sen kanssa?
Ainakin meidän on
oltava valppaina. Me emme ole lopullisessa muodossa. Jotain voi tapahtua.
Maailma voi muuttua. Siksi on vielä niitä, jotka haluavat muokata meitä, ohjata
meitä. Me voimme ottaa myös omat kätemme käyttöön.
Meidän on oltava
valppaita vaaran edessä. Oltava myös valmiita oppimaan. Bloch muistuttaa myös,
että toivo pitää oppia. Ehkä toivon periaate voi saada vääristyneen muodon,
ehkä toivo voi muuttua dominoinnin muodoksi. Yksi tapa välttää tämä on, että se
olisi samalla moraali tai moraalinen ideaali, joka on kiinnittynyt
olosuhteisiin, käsillä oleviin taisteluihin. Ehkä toivo on silloin
hellittämättömyyttä, vastarintaa. María Zambrano kysyi José Ángel Valentelta,
onko vaivan arvoista jatkaa kirjoittamista tämän maailman edessä. Valente
vastasi: ”Se on vaan niin, että uskon feenikslintuun.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti