Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä
pasifarm@yahoo.es
Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)
Tässä linkki tapaamiseen:
Tämä aiheena 15.tammikuuta:
Minkä tahansa asian sanominen ei ole merkityksellistä. Tämä on ollut
sisäinen huutoni. Se on myös muistutus itselle ja epätoivoinen yritys uida
vastavirtaan, sillä virta vie jaaritteluun, loputtomaan kommentointiin, huhujen
levittämiseen ja polemiikkiin.
Sanominen voisi olla merkityksellistä, jos se auttaisi ihmisiä näkemään
mitä he ovat. Epäilemättä puhujan sanoilla on merkitystä, jos ne näyttävät
kuulijoille tilanteen, jossa he ovat. Merkitykselliset sanat voivat olla
julmia, purra syvälle, näyttää kuulijoille heidän epäonnistumisen tai heidän
toimintansa arvon. Ne voivat varoittaa kuulijoita heidän päätöstensä ja
tekemistensä seurauksista.
Merkitykselliselle sanomiselle ei ole aina järjestettyjä ja ihanteellisia
olosuhteita. Ei edes parhaassa mahdollisessa maailmassa, maailman
onnellisimmassa maassa. Kuulija ei ole aina niin valmis kallistamaan korvaansa.
Hänellä voi olla käsi selän takansa, veitsen kahvalla. Tai ehkä se on laki.
Esimerkiksi yhteiskunnan hierarkiat, ihmisten välinen epätasa-arvo
muokkaavat olosuhteet epäsuotuisaksi keskustelulle, kuuntelulle, asialliselle
puheelle. Kirous on se mikä heikolle jää. Ylempänä oleva, vallanpitäjä, tekee
jotain epäoikeudenmukaista, kävelee heikomman yli. Pienempää kiusataan.
Ylivoimainen isompien lauma piirittää pienen pojan tai tytön. Jos pienellä ja
heikolla ei ole mitään tehtävää, ei mitään mahdollista sanottavaa, hän kiroaa.
Hän kiroaa, jos pystyy.
En sano, että kirous on filosofian isä tai äiti. Se on silti ollut
siinä mukana alusta lähtien. Filosofia ei ole aina ollut pelkästään onnellista,
onnistunutta tai epäonnistunutta dialogia, totuuden etsintää. Se on ollut myös
totuuden sanomista, parrhesiaa – ja se oli ennen kaikkea sitä,
että heikossa asemassa oleva nousee ja puhuu suoraan vallanpitäjälle, ylempänä
istuvalle.
Kirouksen ja manauksen sisältö ei sinänsä ole filosofisesti
merkityksellistä. Sen olemassaolo on silti filosofisen pohdiskelun aihe; se
antaa syyn ajatella. Vielä hämmästyttävämpää on, että kirous voi olla sydän,
joka antaa filosofiselle ajattelulle muodon ja energisyyden. Jos olisi olemassa
totuus – siis jos joku sen sanoisi – se ei olisi looginen demonstraatio, vaan
paljas ja raaka läimäys päin naamaa.
Mihail Bahtin kuvasi keskiajan ja renessanssin naurua, erityisesti
Rabelais´n tyyliä ja kuvajärjestelmää ja näki selvästi torin kirousten ja
manausten erityisen voiman. Niissä oli voimaa ivata, alentaa, materialisoida ja
ruumiillistaa maailmaa. Siksi kiroukset, niihin liittyvät kansankieliset lajit
olivat tyyliä luovia tekijöitä Rabelais´lle. Kyse ei ollut ulkoisesta tai
pinnallisesta asiasta. Ne loivat iloisen, pelottoman, vapaan ja avoimen puheen.
Tuota puhetta tarvitsee myös filosofia, on aina tarvinnut.
Job nousee kaikkein mahtavinta ja ylivoimaisinta vastaan. Hän vaatii
jotain, joka oli ehdottoman kiellettyä hänen maailmassaan: Jumalan tulemista eteensä. Nälkälakko ja jopa itsemurha voivat ovat viimeiset keinot
kirota – ei kohtaloa, vaan pomoa tai tyrannia. Ehkä filosofialla on tulevaisuutta,
jos se oppii kiroamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti