Vastuu

1.

Tulee hetkiä, jolloin emme enää halua, että asiat ovat niin kuin ovat. Silloin täytyy olla päättäväinen, ottaa vastuu. Kun aukaisemme maailman sellaiseksi, ettei se välttämättä enää huomenna ole samanlainen, maailma ei tapahdu enää suunnitelman mukaan, samalla tavalla kuin ennen, lakia ja sääntöä seuraten. Silloin vasta meistä tulee vastuullisia.

Kun emme halua, että asiat ovat niin kuin ne ovat, tarvitsemme ajattelua, työkaluja arvioimista ja arvostelua varten. Emme tarvitse silloin ohjelmaa. Ohjelma sulkisi maailman uudestaan, tekisi uuden lain, uuden kaavan, jota vain automaattisesti, ilman ajattelua, noudattaisimme. Pirut mielessä voisi muotoilla näin: Vastuuta on vain anarkiassa.

2.

Vastuu on teema, joka on minulle vaikea, koska ajattelen, että ihmistä ei voi tuomita – ajattelen ihmisen olevan viaton... Olen perusteiltani immoralisti; ajattelen jopa, että on hyvä olla vastuuton, ottaa asiat kevyesti, olla lastaamasta harteilleen painavia velvollisuuksia. Silti ajattelen samalla, että ihminen voidaan ajatella jollakin syvällisellä tavalla vastuullinen.

Wittgenstein totesi, ettei ole syytä valittaa, jos joku ei ota vastuuta; silloin ihminen pitää vetää vastuuseen. Painottaisin kuitenkin eri asiaa. Sanoisin mieluummin: minä haluan ottaa vastuun. Kun se minulta niin usein vedetään pois.

Olen vastuussa siitä mitä olen, kaikesta mitä olen. Ottaa vastuu kaikesta on sen tajuamista, että teen itseni, luon itseni. Minulle tapahtuu hyviä tai huonoja asioita, mutta niiden merkitys on minun vastuullani. Voin oppia tai voin torjua.

Vastuu voi olla moraalista vastuuta sanan tavanomaisessa merkityksessä eli vastuu liittyy kokemukseen, että meidän täytyy jotain – se johtaa tunteeseen velvollisuudesta. Mutta vastuu voi olla myös eettistä sanan spinozalaisessa mielessä... Eettisyys ei liity tehtävään, velvollisuuteen, vaan ”potentioihin”, ihmisen voimiin, mahdollisuuksiin ja niiden ilmenemiseen sekä lisääntymiseen. Silloin vastuu – jos sanalla jotain merkitystä – on vastuuta siitä, että potentia voi tehdä mitä se voi, ts. ettei voimaa eroteta siitä mitä se voi tehdä. Tietyssä mielessä siis voi sanoa, että vain siksi, että meissä on potentiaalisuutta, voimme olla velvollisia johonkin; vain silloin voimme tuntea, ettemme ole tehneet kaikkea minkä olisimme voineet tehdä.

Jos ja kun haluamme olla oma itsemme – tulla siksi mitä olemme, tehdä mitä meissä oleva potentiaali voi – meidän täytyy ponnistella. Meidän täytyy ponnistella, sillä monenlaiset voimat, pelot ja tyrannit meissä estävät. Tätä ponnistusta sanon askeesiksi, harjoitukseksi. Vastuu on tässä tapauksessa muutakin kuin velvollisuutta vastata, korvausvelvollisuutta; se on tekemistä, tarttumista maailmaan, muokkaamista. Vastuu alkaa merkitä sitä, että maailmaa ei oteta annettuna.

Tällainen – ehkä harvinainen – vastuu ei ole enää jälkeenpäin tulevaa vastaamista, vaan se astuu edellä, käy edellä, kurkottautuu tulevaan. Ajattelen, ettei elämällä ole mitään lopullista päämäärää, tarkoitusta. Jos ei ole tarkoitusta, ei voi sanoa ”täytyy” ja olemme siis viattomia; meidän ei tarvitse tai täydy tehdä niin tai näin. Silti idea potentioista – siitä että voimme tehdä tai olla tekemättä – johtaa takaisin kysymykseen vastuusta, mutta se on vastuuta, joka toteutuu, todentuu vain, jos vastuu otetaan, tehdään omaksi.

Vastuu näyttäytyy näin mielestäni toisessa valossa kuin silloin, kun vastuu liittyy syyllisyyteen tai maksettavaan velkaan. Vastuu on pikemminkin oman elämän tekemistä omaksi. Kuulija on silti itse vastuussa siitä, jos ajatus kuulostaa liberalistien iskulauseelta oman onnensa sepästä. Liberalismin ihanneolento on sopeutuja, joku joka osaa reagoida ja muokkautua olosuhteiden mukaiseksi. Puhun luovemmasta vastuunkantajasta... Ehkä häntä ei ole vielä syntynyt. Ehkä hän on fiktio, samanlainen kuin Nietzschen vapaa henki, jonka ajattelija keksi omasta päästään, koska tunsi olevansa yksin.