Profaani ja pelastus

(Myös tämänkertaisesta teemasta olen jossain määrin puhunut otsikon Vapauden käyttö ja onnellisuus alla)

En puhu tällä kertaa Giorgio Agambenin ajattelusta, vaikka aihe – ja termit – ovat suoraan häneltä.

Giorgio Agamben on yllättävä ajattelija. Hän käyttää usein uskonnollisia tai teologisia termejä kuten pelastus, pyhä, ilmestys. Silti hän liittää pelastuksen – sen mahdollisuuden – pyhän vastakohtaan, profaaniin, maalliseen. Miksi? Tämä kysymys liittyy käytön käsitteeseen. Olen kertonut aikaisemminkin, että kreikkalaiset, esim. Platon käyttivät sanaa khresis, käyttö, moraalisessa yhteydessä; he puhuivat mm. ”nautintojen oikeasta käytöstä”. Plotinus, uusplatoninen kreikkalainen filosofi, puhui ”itsensä vapaasta käytöstä”.

Käyttöä ei rajoita ”omistus”, vaan ”pyhittäminen”, siirtäminen pyhän alueelle. Agamben puhuu profanisoimisen puolesta: se on asioiden ja esineiden ottamista käyttöön. Vain siihen voi sisältyä pelastuksen mahdollisuus. Meidän täytyy aktivoitua, ottaa käyttöön. Pelastus ei ole vain maallinen pelastus; maallisuus ja maallistaminen tekevät pelastumisen mahdolliseksi.

Aiheeni on siis profaani ja pelastus, myös profaani pelastus. Olisi helppo luulla, että pelastus ei ole filosofian teema, mutta itse asiassa se on klassinen teema. Pelastus oli mm. Platonin käyttämä käsite. Hän ajatteli, että täytyy pelastaa itsensä voidakseen pelastaa toiset. Kreikkalaiset käyttivät verbiä sozein, pelastaa ja substantiivisia soteria, pelastus ei-uskonnollisessa merkitysessä. Pelastaminen oli pelastamista vaaralta (pelastaa kaupunki viholliselta) ja verbillä sozein oli myös merkitys säilyttää, suojella (esim. kunnian säilyttäminen).

Itsensä pelastaminen merkitsi kreikkalaisille orjuuden välttämistä, sitä että onnistuu takaamaan valppaan tilan, herruuden. Se joka pelastaa itsensä, varmistuu omasta onnestaan, mielenrauhasta. Itsensä pelastaminen merkitsi jatkuvaa toimintaa suhteessa itseensä. Teema liittyy siis kiinteästi etiikan kysymyksiin, itsestä huolehtimiseen ja toisista huolehtimiseen.

Pelastuksen teema oli siis maallinen. On silti mahdollista sanoa enemmänkin: sanan kreikkalaisessa merkityksessä profaanisuus, maallisuus, on pelastuksen edellytys. Vapaus (se ettei ole orja ja se että saavuttaa mielenrauhan) edellyttää maallisuutta. Epikuros uskoi jumaliin, mutta erotti jumaluudet ihmisen maailmasta, viestitti, ettei jumalia tarvitse pelätä, koska ne eivät puutu ihmisen elämään. Pelottomana saattoivat Epikuros ja kumppanit säilyttää vapautensa, saavuttaa mielenrauhan.

En tiedä, onko pyhän (eli koskemattoman) alue laajentunut vai onko asioista tehty muuttumattomia ja välttämättömän tuntuisia enemmän toistuvan, itsestään selvyyksiä tuottavan institutionaalisen ja ”tieteellisen” retoriikan avulla. Meitä ollaan kuitenkin opetettu ajattelemaan, että meidän täytyy olla tietyllä tavalla ja pelätä vaihtoehtoja, poikkeamista normaalista. Tällainen ”opetustoiminta” tekee monista asioista samalla tavalla koskemattomia kuin pyhän alue. Pelastaaksemme itsemme meidän täytyy oppia pois: koskettaa koskettamatonta, katsoa katsomatonta.

Filosofiselle ajattelulle voisi antaa tehtävän auttaa meitä elämässämme tekemään annetuista skeemoista, malleista, ei-annettuja, auttaa meitä ottamaan käyttöön sellaisia puolia itsestämme, joita ei käytetä, auttaa olemaan rohkeampia. Se voisi auttaa meitä pelastamaan meidät määritelmiltä, pakenemaan määritelmiä, sillä määritelmät on hyvin usein tehty toimimaan lakeina ja toimimaan pelotteina.

Haluan siis keskustella profaanista, pelastuksesta, filosofiasta pelastuksen välineenä, itsensä ja toisen pelastamisen vaikeudesta...