Filologinen sivuhuomautus

Parodia on esimerkki hilpeästä kaksimerkityksisyydestä. Jotenkin se on sympaattisempi piirre filosofisessa tekstissä kuin ironia (joka alunperin merkitsi teeskentelyä niin kuin suomalaisen filosofian suuruus, Jaakko Hintikka, tiesi). Ehkä tässä filologisessa sivuhuomautuksessani on parodisuutta, filosofian parodiointia, mutta vitsi, jonka itsetuhoisesti paljastan on tämä: puhun kaksimerkityksisyyttä vastaan.

Filologia on hyvä apuväline filosofialle. Joillekin se on jopa tärkein metodi. Sanotaan, mahdollisesti oikeutetusti, että ajattelemme vain kielessä. Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Filosofia ei ole kielikysymys. Filologian hedelmällisyys ei johdu siitä, että filosofia ilmaisee itseään kielen avulla eikä siitä, että kielen ongelma olisi kaiken takana hiippaileva asia niin kuin monet erilaiset ajattelijat ovat uskoneet. Filologian merkitys on sen historiallisuudessa, kyvyssä nähdä historiallisuus.

Historiallisuuden merkitys filosofialle ei ole siinä, että filosofian tarkoitus olisi paljastaa historiassa ilmentyvä henki tai Jumala; historiallisuus tuo filosofiaan tapahtuman ja tapahtumallisuuden. Historia mahdollistaa, ettemme jää yläilmoihin, katoa ideoiden maailmaan tai sotkeudu omiin pakkomielteenomaisiin määritelmiimme.

Espanjan kielen sana equivocación, erehdys, on samalta näyttävä kuin englannin equivocation, mutta ne merkitsevät eri asiaa. Englannin sana equivocation ei merkitse erehdystä, vaan kaksiselitteistä puhetta, kaksiselitteisyyttä. Espanjassa voidaan viitata monimerkityksiseen ja myös siitä johtuvaan väärinymmärrykseen sanalla equívoco, jonka (niin kuin englannin sanan) alkuperä on myöhäislatinan sanassa aequivocus.

Mielenkiintoista on erehdyksen ja monimerkityksellisen läheisyys, mutta myös sanan ekivookki purkaminen tuo esiin erikoisen ristiidan. Latinan aequus merkitsee yhtäläistä ja vocación sekä vocation (jotka merkitsevät kutsumusta) tulevat latinan sanasta vox, ääni. Equivocation, kaksiselitteinen, on sanan kirjaimellisessa merkityksessä ”yhtäläinen ääni”. Sana itsessään tuntuu monimerkitykselliseltä, kaksimieliseltä.

Filologinen huomautukseni koskee kuitenkin muuta kuin yksittäisen sanan arvoitusta. Filosofia on aina, koomisuuteen saakka, ollut huolissaan erehdyksestä, erehtymisen vaarasta. Ekivookki, kaksimerkityksellisyyden tuoma hämäryys, tuo esiin tosiasian, että on monenlaisia erehdyksiä. Error (melkein kuin horror), erehdys, on latinan errare-sanasta juontuva: se ei ole vain erehtymistä; se on harhautumista, vaeltamista niin kuin osoittaa vieläkin englannin sana errant, vaeltava, eksyksiin joutunut. Ehkä error ei ole niin kauhea kuin tämä toinen: ekivookki.

Ollessamme kaksimielisiä, puhuessamme monimerkityksellisesti me välttelemme vastausta, puhumme epäsuoraan. Parempi olisi silti eksyä, vaeltaa, elää ilman moniselitteisyyden suojaa. Vaeltaa ilman epäilystä, huolta sanojen tai tekojen monimielisyydestä, vaeltaa ilman sanojen kaksimerkityksellisyyttä, alastomana eli onnellisena...