Sielusta

Psykologiassa psyyke (sielu) on kerroksellinen rakenne. Sitä tulkitaan eri tavoin. Mutta aina sitä tulkitaan; se on jatkuvan hermeneuttisen prosessin kohde. Näin sielu objektivoituu, tulee kohteeksi, tarkkailun ja selittämisen esineeksi. Kerroksellisuuden ja tulkinnan seurauksena sielu on tullut syväksi.

Vaikka Descartes erotti niin selvästi ruumiin ja sielun 1600-luvulla, vasta myöhään 1700-luvulla fysiologit alkoivat hoidossa ja lääkinnässä erottaa ruumiilliset ja henkiset vaivat. Tämä erotus tapahtuu, kun ”potilaisiin” aletaan käyttää ns. moraalista hoitoa. Psykoterapian ensimmäinen nimi oli moraalinen hoito, jonka keskeinen lähtökohta oli moraalinen tuomitseminen. Potilaasta tuli syyllinen tilaansa.

Tällä kerroksellisella ja syyllisellä sielulla on syntymäpaikka: kirkko. Jo varhain kristinuskon alkuvaiheessa sielu alkoi tunnistaa ja tunnustaa syyllisyytensä sekä syntisyytensä. Erityisesti luostareissa alkoi itsetutkistelu merkitä sitä, että ihminen tarkkailee sielussaan tapahtuvia liikkeitä, etsii pienimpiäkin merkkejä salaisesta, mahdollisesti syntisistä, ajatuksista ja kuvitelmista.

Kirkon harjoittama henkinen ohjaus alkoi varsinkin 1500-luvulla ja 1600-luvulla muuttua ”terapiasuhdetta” muistuttavaksi käytännöksi. Paimennettava ihminen oli velvollinen puhumaan ohjaajalleen, paljastamaan kaiken. Vähitelleen tämän käytännön kehittymisen myötä alkoivat tietyt uskonnollisen elämän ilmiöt ja spirituaaliset tapahtumat häiritä kirkkoa. Erityisen kiusallisiksi muodostuivat riivaustilat, joidenkin kurjien sielujen joutuminen demonin valtaan.

Miksi tämä oli häiritsevää? Demonien tunkeutuminen sieluun ja niiden ajaminen ulos – siis eksorkismi (tai eksorsismi) – ovat ilmiöitä ja prosesseja, joissa sielu nähdään ja koetaan eri tavalla kuin henkisessä ohjaamisessa, kirkon omassa käytännössä. Demonin valtaama sielu ei ole syyllinen. Se ei ole syvyys, vaan paikka, johon erilaiset voimat asettuvat.

Henkisessä ohjauksessa ohjaaja kysyy: ”Kuka sinä olet?” Kysymys on tarkoitus sisäistää. Ohjattavan on opittava kysymään itseltään: ”Kuka minä olen?” Manaajan kysymys ei ole osoitettu riivatulle, vaan riivaajalle: ”Kuka sinä olet, demoni?”

Olen aikaisemmin kertonut – tunnustanut – harrastaneeni mm. eurooppalaisen viemäriverkon historian tutkimista. Se oli minun sukellukseni syvyyteen, eri kerroksiin. Viime aikoina harrrastukseni ovat vähemmän skatologisia: tutkin eksorkismia. Se on osa yrityksestä ajatella sielusta toisin, eri tavalla - ei kerroksellisena rakenteena, vaan paikkana. En luo silti mitään uutta sielun metafysiikkaa. Pyrin katsomaan toisesta näkökulmasta ja näkemään, ettei ole välttämätöntä kokea ja käsittää sielua kerrokselliseksi rakenteeksi – ettei sielun metafysiikka ole välttämätöntä.

Sielun ajatteleminen topologisesti ei poista poliittisuutta. Yhä pidän Leslie Paul Thielen käsitteestä ”sielun politiikka”. Siinä ei ole kyse tulkitsemisesta, vaan voimasuhteiden järjestelystä. Kysymys ei ole: ”Kuka sinä olet?” Se on pikemminkin: ”Kenen määräyksiä kuunnellaan ja miksi?” Ihmisten väliset suhteet ovat politiikkaa, ja ihminen luo suhteen myös itseensä. Politiikka on aina topologiaa; ihmisten välisten suhteiden luominen ja järjestäminen sisältää aina myös paikan, tilan, järjestämisen. Kautta aikojen ihmiset ovat luoneet kohtaamispaikkoja ja muureja, avoimia tiloja ja suljettuja tiloja.

Kiinnostukseni sieluun on poliittista ja filosofista. Puhuessani sielusta luon näkökulmaa siihen, mikä on ongelmana edessämme meidän kohtaamissamme tilanteissa. Mitä aiomme hyväksyä? Mitä voisimme muuttaa noissa tilanteissa, mitä muokata itsessämme? On erittäin poliittista kysyä: Onko meille annettu sielun käsite hyväksyttävä ja haluttava? Kuka sitä haluaa? Kuka hallitsee ja miten, kun meillä tämä tai tuo sielun käsite?

Kyynikkofilosofi Diogenes, joka tunsi demonit, oli myös psykologi, mutta hänen psykologiansa oli sielun politiikkaa. Kun Diogenes provosoi ihmisiä, veti heidät kamppailuun kanssaan, hän asetti erilaiset voimat ja vallat vastakkain. Kamppailun tarkoitus ei ollut johtaa äkilliseen valaistumiseen, vaan siihen, että vastapuoli, kuulija, asettuisi uudenlaiseen suhteeseen itsensä kanssa, ryhtyisi kamppailuun omia vikojaan, demonejaan, vastaan – tai kamppailuun niiden kanssa. Näin ovat ainakin jotkut tulkinneet. Hän halusi, että kuulija olisi suhteessa itseensä niin kuin Diogenes oli suhteessa heihin: häpeämätön provosoija, väsymätön kamppailija, kriitikko... siis hyvä ystävä.