(Gyula
Benczúr: Narkissos 1881)
Ajattelen sitä typerystä, Narkissosta. Kuvaan kuihdut, kuvaan hukut kuin
miekkaan. Jos rakastat pysyvää ja sitä minkä tahdot pysyvän, pysyt, kuolet.
Mutta voimmeko kehua itseämme?
Eikö se olisi itsensä kaunistamista ja sitten itsensä ihailemista peilikuvassa?
Ihmiset imartelevat ihmistä ja siis itseään:
”Onhan ihminen sentään kaunis!” Mutta kysy sitä virtahevolta. Ei se tahdo tehdä
lapsia Brad Pittin kanssa.
Me luomme maailmasta kuvia, vakuutamme itseämme kuvassa ja kuvista,
valmistelemme itsellemme vakaumuksia. Se on työlästä ja tulos on typeryys,
vakaumus.
Kaikki mitataan ihmisen mukaan, alennetaan ihmisen mukaiseksi. Kuvaan
kuihdut, kuvaan hukut.
Jotkut ovat varmoja, ettei ajattelu auta mitään. Ajattelu, sen jäänne
meissä, kysyy kuitenkin: Miten päästä ulos maailmankuvan luolasta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti