Etiikka runossa, runous moraalissa

(Gaston Bachelard)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 31.10. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: Pakkopalautuksista 

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Gaston Bachelard puhui mielikuvituksesta eettisten ja muiden arvojen lähteenä. Runo voi synnyttää hurmion tai ekstaasin. Silloin kokee ajan toisin, elää sen toisin. Bachelardin mukaan silloin ihmisen ”arvot joko nousevat tai laskevat”. Kuvittelen, että tämä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin se mitä sanoi Nietzsche: taide vahvistaa tai heikentää arvoja. Bachelard käyttää kuitenkin toisenlaista kuvaa, koska hän korostaa toisenlaista ajan kokemista, hetken kokemista, ajan muuttumista vertikaaliseksi. Hän analysoi esimerkiksi sellaisia runokuvia kuin puu ja vuori; ne ovat vertikaalisuuteen, ilmaan, liittyviä kuvia, joiden merkitys on erityisesti eettinen. Olla on olla enemmän, mahdollisesti parempi. ”Vertikaalisuuden kuvat vievät meidän arvojen maailmaan”, Bachelard kirjoitti.

Bachelardia lukiessa voi ajatella, että jossakin konkreettisessa runossa on mukana eettinen ajattelu, vaikkei siinä olisi sanan tavanomaisessa mielessä moraalia, opetusta ja dogmia. Voi myös ajatella, melkein nähdä, että moraalissa – jonkun konkreettisen ihmisen käytöksessä – on mukana runous, runollinen mielikuvitus. Tässä on jotain antikantilaista; Kant ajatteli, että moraalisessa toiminnassa käytetään ennen kaikkea järkeä, ei mielikuvitusta. Bachelardin ajattelussa ne liittyvät yhteen, koska mielikuvitus ja tahto kytkeytyvät toisiinsa: ”Kuka tahansa joka osaa kuvitella, osaa tahtoa. Mielikuvitus joka elähdyttää tahtoamme on yhdistynyt tahtoon kuvitella, tahtoon elää se mitä on kuviteltu.”

Kosketus runolliseen kuvaan voi muuttaa arvoja. Bachelard puhuu tulen kuvasta Novaliksen fragmentissa. Kuvassa on jotain, joka ”kohottaa”. Elämä ikään kuin kurottautuu itsensä yli. Hän käyttää jopa ilmaisua élan vital, vaikka Bachelard oli tunnetusti aika vähän uskollinen Bergsonin opeille. Runollinen kuva antaa siis energiaa, myös moraalista energiaa. Se ei anna ohjetta eikä lakia; se inspiroi.

Ajattelen Miguel Hernándezin runoutta.

Lihaasyövä veitsi

jolla on makea ja murhaava siipi,

lentää ja sädehtii

elämäni ympärillä.

Peruskuva ovat veitsi, joka leikkaa lihaa. Tällaista on elämä Hernándezin runoissa. Se on todellista, kivuliasta elämää, lihallista ja konkreettista. Sellaisena sitä myös rakastetaan. Hernándezin runoudessa ja hänen tavassaan nähdä runous on jotain lihallista, ruumiillista. Monesti hänen teksteissään toistuu kuva vartalosta, silmistä, käsistä, jotka annetaan elämän ja vapauden palvelukseen. Keho on kuin puu ja hedelmät; ne ovat läheisessä yhteydessä ja sukulaisuudessa maahan, myös taivaankappaleisiin: kuuhun, aurinkoon. Hänen runoissaan on elämää ja elävyyttä, eläviä, liikkuvia, kasvavia elementtejä. Kuolema on läsnä, tietenkin; se on siinä sisällä. Maailma on kokonainen. Siitä ei ole otettu osia pois täydellisemmän, harmonisemman kuvan luomiseksi ja näin runoilija luo täydellisemmän, kirkkaamman kuvan – ottaen mukaan myös rosoisen ja karhean.

Etiikka runossa ei ole siis sen opetuksessa, vaan kuvassa, joka antaa energiaa. Entä sitten runous moraalissa, ihmisen toiminnassa? Bachelardin ajattelua seuraten voi sanoa, että arvottaessamme päätämme mitä elämä ja olemassaolo on, ja mielikuvitus kytkeytyy tähän prosessiin. Kun esimerkiksi kaksi ihmistä kohtaavat (lähtökohtaisesti tilanne, jossa moraali toimii ja vaikuttaa), mitään ei ole päätetty etukäteen, ja molemmat ovat alttiina jollekin radikaalisti uudelle. Runous, poiesis (tekeminen, valmistaminen) ovat siinä mukana, ja moraalissa on siis runoutta, ei vain säännönseuraamista.

En tiedä, riittääkö Bachelardin mielikuvitusta käsittelevät kirjoitukset selventämään tätä asiaa, auttavatko ne tuomaan tyhjentävää vastausta kysymykseen moraalin ja runouden suhteesta. Epäilen, että tarvittaisiin toisenlaista kuvausta tai esimerkkiä: esimerkiksi sellaista esimerkkiä, jossa nähtäisiin, että moraalisen toimijan tai eettisen subjektin toiminnassa olisi mukana jokin esteettinen arvo, esimerkiksi eleganssi.

Epäilemättä Bachelardin ajattelu tuo uuden valotuksen kysymykseen arvoista. Ensimmäinen syy tähän on, että hän näkee mielikuvituksen arvojen lähteenä. Toinen syy on hänen näkemyksensä runon mahdollisuudesta vaikuttaa arvoihimme. Kolmas syy on siinä, että meidän on nyt mahdollista ajatella moraalista toimintaa jonakin, jota teemme, luomme; se ei enää näyttäydy valmiiden kaavojen sisäistämisenä eikä valmiin vastauksen soveltamisena.

Runous – varsinkin moderni – on usein metarunoutta: se puhuu runoudesta. On yksi Eeva-Liisa Mannerin runo, joka sanoo enemmän kuin minä ikinä pystyn tästä aiheesta:

Teen elämästäni runon, runosta elämän,/runo on tapa elää ja ainoa tapa kuolla/haltioituneen välinpitämättömästi...

Toinen kohta samasta runosta paljastaa, mitä siihen tarvitaan:

tunnustaa yhtä uskontoa: Uteliaisuutta

(Miguel Hernández)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila