FILOSOFIAKAHVILA ALOITTAA FUENGIROLASSA 3.MAALISKUUTA
Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)
Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)
Filosofiakahvila alkaa Fuengirolassa 3. maaliskuuta. Torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).
Linkki zoom-tapaamisiin:
https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09
Tässä huomautuksessani valta on
ymmärretty suhteeksi, jossa toinen yrittää toista ohjata. Kun puhun etiikasta,
tarkoitan vähintäänkin ajateltua
itsensä ohjaamista. Moraali ei ole sama asia kuin etiikka, koska viimeksi
mainittu voi olla moraalifilosofiaa, mahdolllisesti vallitsevan moraalin
kyseenalaistamista.
Kun ajattelemme ajattelun ja
vallan suhdetta, kuvittelemme helposti, että ajattelu (kriittinen ajattelu)
asettuu ulkopuolelle, arvioi ulkopuolelta. Jos haluamme ajatella vallankäytön
ja ajatteluksi ymmärretyn etiikan suhdetta toisiinsa, meidän on ajateltava
ajattelun suhdetta valtaan, toimintaan ja todellisuuteen. On ehkä syytä hylätä
valmiit mielikuvat erillisyydestä ja ulkopuolisuudesta. Ajattelua ja
elämää ei ole pakko ajatella toisensa
poissulkeviksi. Voisi olla mielenkiintoista, jopa hedelmällistä, ajatella
ajattelun ja vallan välttämätöntä yhteenkietoutumista. Näin yrittää tehdä
esimerkiksi Madridin Complutense –yliopiston professori Aitor Alzana Molina
artikkelissaan El silencio de los intellectuales, jossa hän käyttää esimerkkinä
keskustelua ja kiistaa, joka käynnistyi Ranskan sosialistihallituksen ja
intellektuellien välillä -80-luvun alussa.
Yksi tapa katsoa etiikan ja
vallankäytön suhdetta on tutkailla todellisia, historiallisia, esimerkkejä. Alzana
Molina (minäkin) käyttää esimerkkinä Platonin seitsemättä kirjettä sekä siihen
liittyvää filosofin ja tyrannin (Dionysios II, Sisilian Syrakusan johtaja).
Dionysios ärsyyntyy Platonin puheista, vaikka hän ei ehdota demokratian
perustamista tai neuvo muutenkaan suoranaisesti politiikan teossa. Se mihin
Platon yrittää vaikuttaa tai mihin hänen sanansa tähttäävät on johtajan ethos, olemisen tapa. Filosofin neuvo ei
ole poliittinen; se ehdottaa tietynlaista tapaa toimia, tietynlaista käytöstä. Platon
tahtoo, että etiikka on hallitsemisen, vallankäytön, sisällä. Se on sen
sisällä, jos vallankäyttäjä kehittää ethosta.
Voisi ajatella, että meillä on
tiettyjä jäänteitä tämäntapaisesta ajattelussa, kun vaadimme ministeriltä tai
kansanedustajalta tietynlaista käytöstä, mutta yleensä vaatimus koskee lain
noudattamista tai jonkin moraalisen säännön (ei saa valehdella) seuraamista.
Jossain määrin ja aika usein tämä vaatimus on naamio, sillä samaa ei vaadita
aina, vaan aina erityisissä olosuhteissa. Bill Clintonin ongelmaksi muodostui
valehteleminen, mutta ei poliittisissa päätöksissä, vaan intiimeissä asioissa. Kukaan
ei varsinaisesti vaatinut, että hän olisi symphonos
itsensä kanssa, harmoniassa itsensä kanssa.
Etiikan ja vallan
yhteenkietoutuminen tai niiden eroaminen toisistaan näyttäytyy erilaisessa
valossa, jos ajattelemme modernia vallankäyttöä, esimerkiksi normalisointia.
Michel Foucault käytti termiä normalisointi aluksi puhuessaan kurista
(normalisointi merkitsee hiukan eri asiaa, kun hän puhuu myöhemmin
turvallisuusdispositiiveista). Kyse on prosessista, jossa jostakin toiminnan
tavasta tai piirteestä rakennetaan ideaali. Meillä on kuriyhteiskunnan
esimerkkitapaus, sotilas. Hänen pitää seistä tietyllä tavalla. Poikkeaminen
tästä tavasta on epänormaalia. Normalisointi ei kuitenkaan ole vain ideaalin
rakentamista. Se kytkeytyy tietoon ja tiedonkeruuseen tarkkailun ja
dokumentoinnin avulla. Joku kerää tietoja, rakentaa kuvaa keskiarvosta. Normi,
johon normalisointi pyrkii, ei ole vain ideaali; se on lain ja luonnon
risteytys. Hoitaja sanoo: ”Teidän lapsellanne on epänormaalin suuri pää.” Se ei
ole toivottavaa ja se on poikkeama keskiverrosta. Normalisointi on kaikkialla. Pasia tai
Claudiota ei vain kuntouteta. Pasia ojennetaan, koska hän ei kävele
normaalisti. Jos Claudio ei käyttäydy, hänelle sanotaan: ”Haluatko, että kätesi
jää tuollaiseksi?” Normalisointi on taktiikkaa ja se on sosiaalista kontrollia.
Se ilmenee kuntouttajan ammattitaitona.
Normalisointi on aika erilaista
vallankäyttöä kuin despootin vallankäyttö. Voimme hyvin kuvitella, että jos
filosofi olisi voinut vaikuttaa hallitsijan olemisen tapaan ja käytökseen,
hänen vallankäyttö olisi muuttunut (vaikka Platon epäonnistui). Normalisointia
voivat harjoittaa kaikenlaiset ihmiset, oppineet ja oppimattomat, pehmeät ja
kovat. Se ei merkitse, ettei normalisointi vaatisi asioita ihmisiltä. Se vaatii
mukautumista ja sopeutumista normiin.
Normalisointi ei vain rajoita
vapautta, vaan ohjaa ajattelua, rajoittaa sen mahdollisuuksia; se määrää
dikomiat ja kategoriat, joiden sisällä olemme. Se ehdollistaa maailman ja
tahtoo sulkea ihmisen ehtojen sisään, pakottaa sanomaan ettei muu ole
mahdollista tai haluttavaa. Olemassaolo ja elämä bioksena, muokkauksen kohteena, merkitsee sitä, ettei suostu
suljettuu maailmaan. Olemassaolo – ex-istir
– on asettumista ulkopuolelle; se on vastarintaa, mukautumattomuutta suljettuun
maailmaan. Ollaksemme olemassa tarvitsemme ajattelua. Vain siten myös
poliitiikka on mahdollista, sillä politiikan haaste on tehdä uusia asioita
mahdollisuudeksi. Etiikka ja valta asettuvat uudestaan suhteeseen keskenään,
kun tehdään vastarintaa normalisointia vastaan. Kyse ei ole kaikkien normien
hylkäämisestä, vaan ajattelusta, maailman
avaamisesta, mahdollisuudesta nähdä plastisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti