Erakon katoaminen

(Nursian pyhä Benedictus)

Kristityille itsensä harjoittamisen idea oli voimakkaammin kuin pakanallisille askeesin harjoittajille kieltäymys ja sitä kautta kilvoittelu: paheiden kitkeminen ja hyveiden istuttaminen. Varhaiskristityt käyttivät silti vielä hyvin samantapaista terminologiaa kuin jotkut antiikin filosofit. He kirjoittivat kreikaksi ja puhuivat ”sydämen puhtaudesta” käyttäen sanaa apatheia, joka oli monien filosofien käyttämä sana.

Yksinäisyys oli monesti osa harjoitusta; se oli ”filosofian äiti”, sanoi  Nilus Siinailainen. Yksinäisyydessä oli rauhaa samalla tavalla kuin luostarielämässä parhaimmillaan. Ulkoinen rauha siirtyy sydämen rauhaksi ja mahdollistaa tietoisen yhteyden korkeimpaan.

Yksinäisyys ei ollut passiivisuutta; se oli taistelukenttä, missä taisteltiin demoneja vastaan. Ennen kaikkea se oli kristityille maailmasta vetäytymistä, maailmallisuuden hävittämistä. Pyhä Basil (330-379) määritteli kirjoituksessaan Regula brevis kolme yksinäisyyden tasoa: 1)ihmisten pakeneminen 2)hiljaisuuden tarkkaileminen 3)rauha. Rauhaan pyrkivä yksinäisyys oli ensin, ennen muuta, pakenemista ihmisten luota, vetäytymistä maailmasta.

Pyhä Johannes Cassianus (360-435) perusti tietonsa ja viisautensa autiomaan erakkojen ajatuksiin. Kreikan sana anachoreo (vetäytyä) kuvasti asennetta ja käytäntöä: kyse oli vetäytymisestä muualle, maaseudulle. Anachoresis (vetäytyminen) ei merkinnyt absoluuttista yksinäisyyttä, vaan kontaktien vähentämistä maailmaan.

Jo pian Cassianuksen jälkeen asenne muuttui. Nursian Pyhällä Benedictuksella (480-547) oli itselläänkin erakkokokemuksia, mutta abottina hän kiinnitti huomiota sääntöjen selvään ilmaisemiseen. Yksinäisyys näyttäytyi siis vaarallisena, eräänlaisena anarkiana, säännöttömyytenä. Abotti suhtautui epäluuloisesti vaeltaviin munkkeihin (gyrovagues). Erakko pystyi hänen mukaansa olemaan vasta valmentautumisen jälkeen, sen jälkeen kun on saanut muilta tukea.

Ilmeisesti vaeltavien munkkien maine oli välillä hyvinkin huono. Se vähensi omalta osaltaan erakkouden arvostusta. Jokatapauksessa luostarit alkoivat vierastaa yksinäisiä hyvin varhain, jo ennen 1100-lukua, jolloin erilaiset erakkoliikkeet alkoivat yleistyä.

Epäluulo naisten, erityisesti nunnien, yksinäisyyteen on kuvaavaa. Keskiaikaisilla naisilla ei ollut lupaa eikä yleensä mahdollisuutta elää yksin. Nunnilla ei ollut lupaa täydelliseen tai merkittävään yksinäisyyteen. Yksinäisyys, taistelu demonia vastaan, ajateltiin vaaralliseksi. Naisten, heikomman sukupuolen, ei uskottu pystyvän tällaiseen kamppailuun.

Erakkoliikehdintöjen yleistymisen myötä kirkolliset auktoriteetit alkoivat puhua heitä vastaan yleisesti, erityisesti 1200-luvulla.  Kirkon miehet kokivat, ettei yksinäisyys ollut vaarallista vain yksinäisyydessä hyökkäävien demonien takia. Yksinäiset, erakot, olivat erillään, siis mahdollisesti hallitsemattomissa. Tämän myötä kirkko alkaa asettaa vastakkain luostarikäytännön ja erakkouden. Hermit, erakko, tulee sanasta eremos, autiomaa ja munkkia taas sanasta monachos, yksi; se merkitsi jonkun olevan yksi joukossa, yksi yhteisössä.

Francesco Petrarca (1304-1374) kirjoitti laajasti yksinäisyydestä useissa teoksissaan (De otio religioso, De vita solitaria, Secretum). Hän puolusti yksinäisyyttä. Kirjoitukset muodostuivat apologiaksi.  Hänelle yksinäisyys oli varmasti idealisoitua ja se oli joskus enemmän halun kohde kuin harjoitettu elämänmuoto. Silti hän liitti sen aina askeesiin, itsensä harjoittamiseen, niin kuin varhaiskristitytkin. Hän tunsikin heidän kirjoituksiaan ja ajatteluaan samoin kuin edeltävän ajan filosofeja, erityisesti stoalaista ajattelua.

Keskustelu ja yksinäisyyttä vastaan käyty kampanjointi oli ollut kiihkeää jo ennen häntä. Tuomas Akvinolainen (1225-1275) kirjoittaa asiasta Summa Theologiassa. Kysymys, jonka hän nostaa esiin ja jota hän kommentoi on tämä: Onko yhteisössä elävien uskonnollisten elämä parempaa kuin yksinäisyydessä elävien?” Tuomaan mukaan yksinäisyys ei ole täydellistä ja se sopii vain väliaikaisesti. Julkinen, avoin erakkous, näyttäytyy hänelle tottelemattomuutena.

Petrarkan puolustus oli yksinäinen ääni. Erakkous oli kadonnut, erakko karkotettu. Hänet karkotettiin jo ennen hulluutta ja naurua. Ymmärrettävistä syistä monet ovat seuranneet Petrarkan esimerkkiä, puolustaneet yksinäisyyttä, kaivanneet sitä: Emerson, Thoreau, Nietzsche. Ajattelijoita ja vaeltajia, jotka pyytävät saada jäädä rauhaan.

Mainitsen nämä 1800-luvun ajattelijat siksi, että samaan aikaan tai vähän sen jälkeen, vuosisadan loppupuolella, alkoi kehittyä yksinäisyyden sosiologisointi. Émile Durkheim (1858-1917) puhui ulkopuolelle jäämisen vaarasta. Kun yhteiskunnassa tapahtuu muutoksia, kun kaikille ei olekaan enää paikkaa yhteisössä, he kokevat olevansa ulkopuolella ja tästä kokemuksesta Durkheim käyttää termiä anomie. Kreikan termi anomia merkitsee kirjaimellisesti laittomuutta. Se on sekä tunnetta yksinäisyydestä että normittomuutta; se on tila, joka lisää rikollisuutta ja itsemurhia.

Vaikka Durkheim ajatteli irtaantuneena kirkon huolesta, hänen huolensa oli homologinen; yksinäisyys, ulkopuolisuus, oli yhteiskunnan kyvyttömyyttä saada palvelemaan yhteiskunnan päämääriä. Se oli vaarallista. Kirkon miehet ja abotit puhuivat säännöistä, Durkheim normeista.

...

Joskus haikailemme yksinäisyyteen, autiomaahan. Se on osa henkistä historiaamme ja se vietiin meiltä pois. Autiomaan mahdollisuus kätkettiin, jotta olisimme yhdessä niin kuin muut. Pelkäämme mennä sinne. Jostain takaa kuuluu kuiskaus: ”Siellä hyökätään päällesi, pysy luonamme.” Silti, ainakin salassa, menemme yksinäisyyteen, koska on ajateltava, kysyttävä myös miten meistä tehtiin munkkeja. Kysyn, olenko munkki, olenko yksi vai olenko monta. Etsin autiomaata,  olen autiomaa, tyhjä paikka, jossa jokin määrittelemätön on mahdollista.