Kysyminen, yhteisyys ja jakaminen

 (Mirkka Rekola)

Mirkka Rekola, runoilija ja ajattelija, kirjoittaa: ”Kysymys, johon ei saa vastausta, kysymys joka kuljettaa jo mukanaan omaa kodittomuuttaan, voi viedä uudelle seudulle. Se ei olekaan enää pelkästään minun kysymykseni, se saa suuremmat silmät.” Sanat ovat hänen teoksestaan Muistinavaruus, kirjoituksia, puheenvuoroja.

Rekolan huomio on mielenkiintoinen. Kysymys on polku tai se voi olla sitä; se voi viedä uudelle seudulle. Se ei ole mikä tahansa kysymys. Siihen ei saada vastausta. Sitä ei ehkä saada, koska sitä ei voi saada. Kun kysytään, miten meidän pitäisi elää, siihen ei voi antaa samanlaista vastausta kuin ajan tai seuraavan viskibaarin sijainnin kysymiseen. Silti tällainen kysyminen ei välttämättä ole turhaa, koska se voi viedä uudelle seudulle.

Kysymyksen esittäminen, sen ääneen lausuminen ja julkistaminen, tekevät siitä muuta kuin henkilökohtaisen. Siitä tulee yhteinen. Yhteisyys – se mistä pitäisi huolehtia – syntyy kysymyksestä, sellaisesta johon ei saada vastausta. Yhteisestä huolehtiminen, johon kuuluu ratkaisujen ja päätösten teko, ei ole vastaamista, lopullisen vastauksen antamista. Se on vastaamista, joka pitää kysymyksen avoimena. Päätösten teko ei olisikaan päätymistä johonkin tulokseen, vaan kysymyksen pitämistä mukana, elämistä sen kanssa.

Kysymyksen muuttuminen yhteiseksi merkitsee, että kysymys saa suuremmat silmät; sillä ei ole enää yhden, eristyneen ihmisen silmiä. Kun kaksi ihmistä kohtaavat toisensa ja toinen kertoo hänen mieltä vaivaasta kysymyksestä, tarkoitus ei ole välttämättä löytää vastausta, vaan nämä suuremmat silmät. Tällä tavalla yhden yksinäisen henkilökohtaisesta ongelmasta tulee yhteinen, siis poliittinen.

Poliittisen merkitys on siis jakaminen. Kyse ei ole yhteisen tien etsimisestä ja löytämisestä, tien ja polun jakamisesta. Meidän ei tarvitse elää samalla tavalla kuin toisten, vaikka jakaisimme jotakin. Se mitä jaetaan, ei ole tie, vaan kenttä. Kysymys luo tilan. Me jaamme sen ja teemme sen. Kun annan toiselle tilaa, annan sitä itselleni. Vasta kun annan tilaa, synnytän sen.

Monta kertaa kokemuksemme, yksinäisyydessä eletyt ja kärsityt, saavat todellisen merkityksensä, kun ne irtaantuvat meistä, pääsevät subjektivisuutemme ulkopuolelle, yhteyteen muiden kanssa. Siksi on hyvä kysyä ja tehdä se julkisesti. On hyvä puhua, jakaa. Voimme saada suuremmat silmät. Ne eivät ole enää meidän. Kysymys näkee enemmän kuin mitä näemme ja me sen myötä; meistäkin tulee suurempia.

Teen kysymyksestä elämäntapaa. Kysyn – esimerkiksi – miten minun pitäisi elää. Kokeellinen vastaukseni on: kysyen, myös ääneen, odottamatta muiden vastausta, pitämättä omiani lopullisina, kulkien kohti uusia seutuja.

Uusi seutu. Millainen se on? Se on vielä hämärä. Ehkä se on autiomaa. Mutta autiomaa ei ole paha, kurja tyhjyys. Se on tyhjä sivu, joka tekee sanan mahdolliseksi. Se on paikka, missä jonkun huuto kuullaan. Voi olla, että se on minun oma huutoni, pyyntöni: ”Jättäkää minut rauhaan.” Hyvä autiomaa, paikka jossa olen vihdoin yksin.  

Väärinkäytös, hyväksikäyttäminen, on kentän omimista itselleen, tilan viemistä toiselta; se tekee mahdottomaksi toisen olla yksin, elää omalla tavallaan, oman rytminsä mukaisesti.

Kun joku kysyy, miten hänen pitäisi elää, hän esittää vaatimuksen mahdollisuudesta elää omalla tavallaan. Tämäkin vaatimus on poliittinen. Tässäkin on mukana yhteinen kysymys. Miten elää yhdessä? Miten löytää hyvä yksinäisyys? Nämä kysymykset kulkevat yhdessä.

Elää kysyen, haluten uudelle seudulle, on vaeltamista. Ajattelun tehtävä: panna liikkeelle...