Viimeinen kiusaus

(René Char)

René Charin kirjoitti: ”Otin asioilta illuusion, jonka ne tuottavat suojellakseen itsensä meiltä ja jätin niille sen osan jonka ne suovat meille.” Lause on runosta Suzerain kokoelmassa Le poeme pulvérisé.

Michel Foucault siteerasi näitä sanoja Hulluuden historian johdannossa. Hän sanoi, että tämä on totuuden määritelmä. Missä mielessä Char antaa totuuden määritelmän? Millainen totuuden määritelmä tämä on?

Asiat tuottavat illuusion suojellakseen itsensä meiltä. Miksi niiden pitää suojella itseään meiltä? Koska sillä tavalla ne ovat alttiita meidän katseillemme, meidän väkivaltaiselle tahdolle panna asiat järjestykseen.

Äkkiseltään vaikuttaa, että runon puhuja vapauttaa meidät tekemään asioille väkivaltaa, altistaa asiat, tekee niistä paljaita ja haavoittuvia. Mutta hän jättää asioille sen minkä ne suovat meille. Väkivaltaista lausetta seuraa lempeä lause. ”Jättää asioille” on vastakkainen sanalle ”retirai” (ottaa pois). Tästä syystä David Michael Levin toteaa, että lauseen voi lukea niinkin, että Char kamppailee siinä toisenlaisen, syvemmän totuuden merkityksen puolesta: runoilija vastustaa kiusausta määrätä asioille omat valmiit tulkinnat – kiusausta liimata tulkinnat niiden päälle.

Totuus – tai ”metodi” – johon lause viittaa, on siis tällainen: Meidän täytyy todellisuudessa tehdä väkivaltaa itsellemme päästäksemme totuuteen. Minua kiinnostaa tässä muukin kuin mahdollisuus tärkeään ja hillittyyn totuuteen, tärkeään ja hillittyyn asenteeseen. Minua kiinnostaa Levinin käyttämä sana ”tempation”, kiusaus. Ensimmäinen ja viimeinen kiusaus, jokapäiväinen kiusaus, jonka kanssa elämme on tulkitseminen.

Havaitsemme totutulla tavalla, tulkitsemme valmiin kaavan mukaisesti. Kiusauksiin on helppo langeta. Siksi työ on työlästä. Laiskuus vaivaa. Kyse ei ole pelkästä pidättäytymisestä. Emme vain  pidättäydy tulkitsemasta, vaan herkistymme kuulemaan ja näkemään toisin, epätotutulla tavalla niin että asioille jää se minkä ne suovat. Me siis teemme väkivaltaisen eleen, jotta asioiden tuottama illuusio, meidän vankilamme, repeää auki, mutta pidättäydymme väkivallasta emmekä riistä asioilta niiden suomaa puolta eli emme peitä sitä tulkintojemme alle.

Kun puhumme toisen ihmisen kanssa, me ponnistelemme tuskaisesti ymmärtääksemme ja tullaksemme ymmärretyksi – siksi tulkitsemme, asetamme toisen sanat jo tiedetyn sisään, omiin laatikoihinsa. Näin ymmärtäminen estää uuden ilmaantumisen: voimme ”ymmärtää” vain vanhaa, jo tiedettyä.

Jos Charin sanat voi ymmärtää totuuden määritelmäksi, totuus ei määrity pelkästään ”oikeellisuudeksi” ja se vaatii erityistä asennetta, aktiivisuutta suhteessa itseemme, ponnistusta. Tämä ponnistus on erilainen kuin ymmärtäjän ja tulkitsijan ponnistus; ihminen ponnistelee vastustaakseen kiusausta.

Näissä sanoissa ei totuus ehkä ole enää proposition ominaisuus niin kuin länsimainen filosofia on tottunut näkemään. Ehkä se on jo jotain mistä se on henkisemmille ”tien” etsijöille: se on etsijän ominaisuus, jotain joka ruumiillistuu ihmisessä.

Jätän kysymyksen totuudesta avoimeksi. Tahdon huomauttaa, että tässä esitetyt huomiot ovat luonnostelmia. Jos haluamme todella keksiä jotain, jollakin tavalla viisastua, on syytä jokaisen omassa elämässään testata luonnosteltuja ideoita, katsoa miten pitkälle ne kantavat ja millaisia merkityksiä ne elämään tuovat...