Omituinen onnellisuus

Joku sanoi – ehkä se olisi George Carlin – että onnellinen on se, joka tietää mitä haluaa tehdä, pystyy tekemään sitä, on hyvä siinä ja saa siitä tunnustusta. Uskon, että vähempikin riittäisi. On jo paljon, jos tietää mitä haluaa tehdä ja pystyy tekemään sitä ja kykenee tekemään sitä niin hyvin kuin pystyy, antaen kaikkensa. Siinä on onni. Tunnustukset ovat ylimääräistä.

Tällaista tekemistä korostava onnellisuuden määrittely voi kuulostaa työkeskeiseltä, mutta kaikki tekeminen ei ole työtä, ainakaan palkkatyötä. Vaan ei ole mitään yhtä työtä, yhtä tekoa, joka tekisi kaikki onnellisiksi. Jokainen tulee onnelliseksi omalla omituisella tavallaan. Heillä on siihen oikeus.

Minun luonteeltaan teoreettinen huomautukseni on tämä: Vaikka joku onnistuisikin antamaan pätevän tai onnistuneen määritelmän onnellisuudesta, hän tuskin voisi luetella ainoita mahdollisia keinoja tai teitä onnellisuuden saavuttamiseen. Tämä oli teoreettinen huomautus. Todellisuudessa ihmiset keksivät ensin tien ja sanovat sitten, että se on sama asia kuin onnellisuus tai määrittelevät onnellisuuden keinon ja tien avulla.

Filosofeille ja erilaisille mystikoille on ollut tavallista määritellä onnellisuus tuskan ja kärsimyksen poissaoloksi. Onnellisuus on heille siis jotain kielteistä, siitä puuttuu jotain. Vaikka pääsisimme näistä vähän tyydyttävistä määritelmistä ja löytäisimme tyydyttävän, emme olisi onnellisia. Onnellisuus vaatii, että keksimme sen oman, omituisen tiemme.

Tuntuu vallan väärinkäytöltä, sen liialliselta käytöltä, jos joku tulee määrittelemään, miten minusta tulisi onnellinen. En aio siis minäkään sanoa kenellekään, mitä hänen pitäisi tehdä. Yritän antaa ihmisille tilaa, olla pilaamatta heidän mahdollisuuksiaan ja antaa heidän olla omituisia. Tämä on osa minun tietäni, tapaani tulla onnelliseksi.

Voisi silti olla merkittävää luoda uusi onnellisuuden idea. Se ei olisi ideaali eikä missään tapauksessa ideaali kaikille. Jos se toimisi, se ei toimisi maalina, vaan pikemminkin heuristisena välineenä, siis keksimiseen sopivana työkaluna, hyvänä arvauksena. Se mitä tahtoisin liittää tähän keskeneräiseen ideaan, on vaatimus, reunaehto: onnellisuuden täytyy olla omituisuuden toteutumista, sen tulemista lihaksi ja todeksi. Jos joku elää toisten toiveiden mukaan, tehden odotusten mukaan ja arvaillen toisten mielipiteitä itsestään, hän ei elä omaa omituisuuttaan, vaan kätkee sen, tappaa sen itsessään.

Tätäkään reunaehtoa en tahtoisi esittää ehdotuksena - ehdotuksena uudeksi uljaaksi aatteeksi. Omituisuuden kunnioittaminen merkitsee, että yrittää välttää dominoinnin, joka myös tällaisiin ehdotuksiin sisältyy ja joka on niiden seuraus.

Filosofia on aina pohtinut onnellisuutta. Etiikka oli alunperin oppi siitä miten tullaan onnelliseksi. Jos pidämme kiinni omituisuuden oikeutuksesta, etiikan opettaja ei voi olla sellainen, joka opettaa oppia onnellisuudesta, vaan auttaa olemaan yksin, rohkaisee tekemään sovinnon itsensä ja omituisuutensa kanssa.