(Hannah Arendt)
On monenlaista yksinäisyyttä, haettua ja paettua. Myös
tarpeellinen, kaikkein välttämättömin yksinäisyys voi olla kärsimyksen aihe. On
tarpeellista olla yksin itsensä kanssa, mutta se on vaikeaa, tuskallista. On myös yksinäisyyttä,
missä emme ole itsemme kanssa, yhdessä itsemme kanssa, monena, vaan olemme yksi;
olemme menettäneet jotain. Olla yksin ja olla yksinäinen ovat eri asioita. Yksinäisyys on tunne ja se on epäilemättä luonteeltaan refleksiivinen: tunnen itseni yksinäiseksi.
Kysymys yksinäisyydestä liittyy toiseen ongelmaan, yhdessäoloon,
ja nämä molemmat teemat ovat yhteydessä kysymykseen hallitsemisesta,
ohjauksesta. Erakot – tai filosofit – vetäytyvät yksinäisyyteen harjoittaakseen
itseään, irrottaakseen itsensä ihmisyhteisön vaikutuksista. Monesti heidät on
haluttu yhteen, yhteisöön, saman lain alle. Kun Hannah Arendt, joka ystäviensä
todistusten mukaan varjeli yksinäisyyttään (solitude),
puhui yksinäisyyttä (loneliness)
vastaan, hänen ajattelunsa oli poliittista: yksinäisyys, eristyneisyys, oli
hänelle totalitaristisen hallitsemisen olemus.
Yksinäisyys (loneliness)
oli Aredtille ”aikamme sairaus”, joka kehittyy siellä missä ihminen menettää yhteisesti asutetun maailman, jaetun
kokemuksen. Sen äärimmäisessä muodossa ihminen ei enää tunne kuuluvansa maailmaan. Jos käytämme tätä huomiota
näkökulmana omaan aikaamme, joudumme toteamaan: Meidän ei anneta olla yksin,
meidän ei anneta olla yhdessä. Ihmiset ovat entistä eristäytyneempiä, yhä
enemmän kotona, suojassa, elämässä yksityistä elämäänsä. He eivät silti löydä
paikkaa, jossa he eivät olisi kytköksissä yhteisöön. Jaamme koko ajan, mutta
maailma muuttuu yhä etäisemmäksi, vähemmän yhteiseksi.
Tämä on tietenkin paradoksaalista; me sekä eristymme että
kytkeydymme yhä enemmän muihin. Mutta paradoksaalisuus oli mukana jo Arendtin
kuvaamassa yksinäisyydessä. Ollakseen yksin on oltava yksilö, jotakin
erillistä. Silti totalitaristinen hallitus pyrkii johonkin päinvastaiseen kuin
yksilöllisyyteen; yksilöstä tehdään osa kokonaisuutta. Joka tapauksessa
ajattelu, joka pyrkii tekemään diagnoosia, joutuu kysymään, mitkä ovat tämän
nykyisen yksinäisyyden ja kollektiiviin kytketyn eristäytyneisyyden vaikutukset
ja vaarat. Kyse on tuskin totalitarismista; siitä puhuminen saattaisi olla
epätarkkaa, vähintäänkin liioittelevaa.
Diagnoosin, filosofian, pitäisi tarttua kysymykseen
yksinäisyydestä poliittisena kysymyksenä. Mitä tulee olemaan politiikka, jos
yhteinen maailma katoaa, jos katoaa yhteinen kokemus, jaettu kokemus? Filosofia
on aina opettanut yksinäisyyttä. Monet filosofit ovat sitä etsineet tai he ovat
korostaneet yksinäisyyden kokemuksen olennaisuutta inhimillisessä elämässä. Se
on opettanut – minulle ainakin – että vaikka olen yksin, koen yksin ja elän
itselleni, niin sanat, puhe, ääneen sanominen, voivat tehdä yksin koetusta
tuskasta yhteisen kysymyksen, yhteistä maailmaa koskevan kysymyksen.
Mutta voisiko filosofia opettaa olemaan yksin, välttämään
huonon yksinäisyyden? Voisiko filosofia lohduttaa niin kuin se lohdutti Boëthiusta
hänen yksinäisyydessään, vankilan eristyneisyydessä? Voisiko se opettaa olemaan
yhdessä? Ehkä filosofia ainakin voisi tuoda esiin sen, että yksinäisyys ja
ystävyys, yhdessäolo, ovat samaa tehtävää: monen filosofin päämäärä oli kerran
olla itsensä ystävä, ja kyky olla itsensä ystävä on ehkä aina ollut yksi tärkeimpiä
ehtoja yhdessäololle; se on taitoa ystävyyteen myös muiden kanssa.
Yksinäisyyden filosofia on siis poliittista filosofiaa,
mutta myös ajattelua, joka nostaa esiin kysymyksen siitä miten elämme ja olemme
suhteessa itseemme ja muihin. Yksinäisyys voi olla tuskallista. Siksikin sitä
on syytä ajatella. Mutta se on hyvä aihe myös siksi, että se kytkeytyy niin
moneen muuhun asiaan, tuo esiin maailmassa olemisen vaikeuden.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti