Mielikuvitus ja maailma

(Hieronymus Bosch)

(Olen aikaisemmin käsitellyt mielikuvitusteemaa: otsikko oli silloin Mielikuvitus hyveenä)

René Char sanoi, ettei hänen mielikuvituksensa pakene todellisuutta; se päinvastoin mahdollistaa pääsyn siihen. Runoilijan sanat implikoivat sen ajatuksen, että joskus mielikuvitusta käytetään huonosti: pakenemiseen. Herää myös kysymys, miten paljon positiivista merkitystä ja arvoa voisi mielikuvituksella olla, jos osaisimme sitä toisin käyttää.

Gaston Bachelard ei hyväksynyt tavanomaista, jo Aristoteleeltä perittyä tapaa ajatella mielikuvitus kyvyksi tuottaa kuvia mielessään, tuoda mieleen esimerkiksi kuva läsnäolemattomasta esineestä. Bachelardille se oli jotain paljon dynaamisempaa, transformoivampaa. Mielikuvitus muuttaa kuvia, panee ne liikkeelle, laittaa ne leikkimään; Bachelardin mukaan se on luova kyky. Hän siteeraa William Blakea, joka sanoi, ettei mielikuvitus ole tila, se on itse inhimillinen olemassaolo.

Mielikuvitus ei ole tämän mukaan vain jotain, joka tapahtuu meille tai jokin kyky: se on toimintaa ja se on luovaa, muokkaavaa toimintaa. Siinä on mukana koko ihminen, ennen kaikkea se mikä kurottautuu kauemmaksi: ihmisen halu, ei vain tarve.  Sekä Charin sanat että Bachelardin ajatukset panevat minut ihmettelemään, missä määrin maailma on riippuvainen mielikuvituksesta. Käytän tässä sanaa maailma niin kuin filosofit monesti tekevät: maailma ihmisen asuttamana paikkana. Toisin sanoen maailma erotetaan ympäristöstä. Eläin elää aina ympäristössä, reagoi sen antamiin impulsseihin. Ihminen voi sen sijaan ottaa etäisyyttä ympäristössä oleviin asioihin, sisällyttää maailmaan myös sellaisia elementtejä, jotka eivät ole välittömästi läsnä, myös sellaisia asioita joilla ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme. Tällaisen erottelun ympäristön ja maailman välillä tekee muun muassa Max Scheler.

Tietenkin ihmisen asuttama maailma – erotettuna ympäristöstä – on mahdollinen kielen ja käsitteellisen ajattelun ansiosta. Bachelardin hahmottelema mielikuvitus vaikuttaa silti yhtä merkitykselliseltä, erityisellä tavalla olennaiselta; maailma ei sisällä vain sitä mitä on, se sisältää myös mahdollisuuksia. Maailma ei ole vain annettu – ympäristön impulssit ja kielessä annetut käsitteet.

Maailma, jota asutamme ja jota ihmettelemme, on meille olemassa vain kurottautumisen, halun ja kaipuun, mielikuvituksen kautta. Tässä liikkeessä ei ole olennaista kuvan luominen maailmasta. Ihminen itse muokkautuu tässä kurottautumisessa enemmän kuin kuva maailmasta; ihmisestä tulee epälopullinen, laajeneva. Ihminen maailmassa, ihminen kurottautuvana olentona, mahdollistaa oman eettisyytensä ja poliittisuutensa – ja hän mahdollistaa nämä asiat poeettisuutensa ansiosta.

Ihmisen voima, mielikuvitus, tekee ihmisen olemassaolosta erityisen; hänen tilanteensa on sellainen, että maailma ei ole annettuna hänen edessään, vaan hän tekee jotain, toimii, ottaa asiakseen jonkun tehtävän. Tämä edellyttää sitä, että hänellä on suhde itseensä, hänellä kuva itsestään. On tietenkin vaara, että tämä kuva, kun se muuttuu vankilaksi, vääristää maailman. Char varoitti tästä: ”Kuinka tämä maailma kärsiikään muuntumisestaan ihmisen mukaiseksi, olemaan muokattu kirjan neljän muurin sisälle!”

Paul Éluard kirjoitti: ”Toinen maailma on mahdollinen, mutta se on tässä maailmassa.” Ehkä tämä varoittaa siitä myös, miten mielikuvitus voi heittää meidät väärään paikkaan: toiseen maailmaan, joka ei ole tässä, toisin sanoen tuonpuoleiseen.

Jos mielikuvitus luo tuonpuoleisen maailman, se tappaa itsensä, sillä tuonpuoleinen maailma alkaa hallita; se jähmettää kuvat. Tuonpuoleista maailmaa ei tuhoa mikään tieto. Pitäisi saada kuvat muuttumaan, täytyisi löytää uudestaan mielikuvitus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila