(John William Waterhouse: Narkissos ja Eco 1903)Jäämme helposti kuvan vangiksi. Se kidnappaa meidät, muuttuu kummitukseksi. Meissä kummittelee. Tämä ei ole vastalause mielikuvitusta vastaan. Päinvastoin. Kun kuva muuttuu pysähtyneeksi ja kiinnittää meidät itseensä, mielikuvitus haihtuu.
Mielikuvitus ei Gaston Bachelardin mukaan ollut turha ylijäämä, vaan kyky, joka tekee meistä ihmisiä, mahdollistaa inhimillisen olemassaolon. Meistä tulee ihmisiä kun kurottaudumme toista kohti, toisaalle, ja tämä kurottautuminen on mahdollista vain mielikuvituksen avulla. Mielikuvitusta ei ruoki tarve, vaan halu. Halu, ranskaksi désir, tulee latinan sanasta sidus, tähti, tähtikuvio. Mielikuvituksen avulla kurottautumme tähtiin, avaudumme ulos maailmaan, joka on totutun (kausaalisen, lineaarisen) ulkopuolella.
Jos mielikuvitus on edes puoliksi niin merkittävä kuin Bachelard ajattelee, kuvan vangiksi jääminen on suuri vaara. Voi joutua myös oman kuvansa vangiksi niin kuin Narkissos. Kaunis nuorukainen, joka katsoi omaa peilikuvaansa vedessä ja jäi sitä ihailemaan, pysähtyi paikalleen ja kuihtui.
Hän ei ole psykologian tai psykiatrian kuvaaman narsismin mukainen. Jotain tunnistettavaa, yhä ajankohtaista tässä myytissä silti on. Narkissoksessa on nähtävissä turhamaisuutta ja hänessä on nähtävissä yritys säilyttää itsensä, pyrkimys pysyä. Näin tulkitsen myyttiä. Nuorukaisen muuttuminen kauniiksi kukaksi on ironinen päätös. Jos tahdot pysyä, olla ikuisesti oma itsesi, sen saat: olet kaunis kukka.
Narkissostakin selvempi myyttinen hahmo, jonka kautta kuvan vangiksi jäämistä voi lähestyä, on nymfi. Mikä on nymfi? Nymfi on maanpaossa oleva pakanallinen jumalatar, joka ei ole elossa, jos ei onnistu valloittamaan elävän sielua. Se on siis sielun valtaava voima ja kuva.
Tarvitaan henkistä moniavioisuutta - irtaantumista kuvasta, joka pysäyttää meidät. Jos emme enää kykene kuvittelemaan muuta ja mielikuvituksemme kuihtuu, me pysähdymme, emme enää osaa kurottautua toisaalle. Ovidiuksen versiossa Narkissos-myytistä esiintyy myös toinen hahmo, nymfi Eco, joka Hera-jumalattaren rankaisemana on tuomittu toistamaan viimeiset kuulemansa sanat. Kun Narkissos torjuu hänet, nymfi katoaa luolaan, mutta jää ääni, joka toistaa viimeiset sanat. Kaiku synnyttää tunteen etäisyydestä, avaruudesta, mutta samalla se palauttaa meidät paikkaan, josta huudamme: olemme yksin, kuulemme vain omien sanojemme heijastuksen.
Mitä merkitsee pysähtyminen ja kyvyttömyys kurkottautua? Sulkeudumme itseemme ja suljemme kaiken muunkin itseemme. Narkissos on nielijä. Hän ei juo vettä, mutta kaikki muu kuin hän itse haihtuu, koska hänen kuvansa voi säilyä vain, jos kaikki tulee osaksi häntä, sulautuu häneen, lakkaa olemasta toiseutta. Sielun vallannut nymfi estää näkemästä muuta kuin itsensä. Vallattu sielu estyy ja köyhtyy. Vallattu on siis uskollinen. Joka hetki ja kuolemaansa saakka.
Lakatkaamme siis ylistämästä uskollisuutta, luomasta sellaista uskollisuutta, joka on todellisuudessa maailman haihduttamista ja itsemme köyhdyttämistä. Uskollisuus voi olla muutakin: toisen luotettavuutta, koska hän seuraa omaa ”lakiaan” (ranskan sanan loyal ja espanjan leal tulevat latinan sanasta legalis, lakia noudattava, luotettava).
Uskollisuus merkitsee tässä tapauksessa sitä, että tekee mitä sanoo... Kuka tuntee tällaisen uskollisuuden? Missä sille luodaan olemassaolon edellytyksiä? Kuullaanko jossain muutakin kuin kaikuja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti