(Cristóbal Serra)
Syksyn viimeinen aihe oli laiskuus. Otsikko oli Laiskuus –
Oikeus vai pahe? Aihe oli syksyn vaikein. Erikoista on, että olin jopa
kohtalaisen selkeästi rajannut aiheen, luonut siihen näkökulman. Puheeni ei
ollut erityisen raskas eikä tekninen. Eikä kukaan tarttunut lopussa antamaani
mahdollisuuteen, eräänlaiseen takaporttiin; sanoin etten kehota henkiseen enkä
moraaliseen laiskuuteen.
Oli kuin olisi ollut pakko puhua laiskuudesta. Ihmiset
ajattelivat ehkä: ”Taas se Pasi teki tämän, pakottaa ajattelemaan jotain vastenmielistä...”
Tilanne oli hullunkurinen: minä vaadin ponnistusta, ja laiskuuden vastustajat
eivät suostuneet, eivät jaksaneet. Näin vähän yksinkertaistetusti sanottuna.
Olisin voinut olla paljon pahempi, ihan oikeasti. Olisin
voinut ottaa otsikoksi Laiskuuden ylistys.
Olisin voinut ottaa lähtökohdaksi tämän Cristóbal Serran (1922-2012) tekstin:
”Teit hyvin
vapauttaessasi itsesi kuolleesta kirjaimesta ja kääntyessäsi henkiseen
laiskuuteen. On tietty laiskuuden resepti, välttämätön hengen terveydelle. Joka
ei toimi reseptin mukaisesti on tarttuvan taudin uhri. Säilytä siis
koskemattomana laiskuutesi tietoisena siitä että olet varjeltu.”
Mutta lupaan, että keväällä kaikki aiheet ovat helppoja. Ihan
totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti