Kyyninen filosofia

Filosofia voi olla kyynistä, vaikkei se olisi kyynikkojen filosofiaa. Yleensä ajatellaan, automaattisesti, että kyynisyys on jotain huonoa, jopa sairasta, vähintäänkin kielteistä. Se voi silti on sankaruuden muoto, rohkeutta konventionaalisten ajattelutapojen edessä.

Kyynikot, kreikkalainen koulukunta, olivat ennen kaikkea lakien, tapojen ja tottumusten arvostelijoita. He eivät kirjoittaneet filosofiaa, pitäneet abstrakteja puheita tai luentoja. He saattoivat jopa puhua paljon, mutta puhe sai pikemminkin saarnan muodon. Saarnaamistakin enemmän he harjoittivat eräänlaista performancea; he filosofoivat, toivat filosofian esiin skandaalimaisen käyttäytymisen kautta. Tämä skandaalimainen käyttäytyminen oli heidän tapansa sanoa totuus, harjoittaa parrhesiaa. Parrhesia, kaiken sanominen, retoriikan vihollinen, oli tapa yhdistää sana ja teko, viisaus ja elämä.

Päämäärä ei koskaan ollut parhaiten argumentoitu väittämä, viisauskokoelma tai filosofinen kirjoitus, vaan ”elämä”, elämäntapa, tietynlainen ethos, olemisen tapa. Tätä kyynikkojen olemisen tapaa määrittele maksimaalinen itsenäisyys, vapaus. Heidän yksinkertainen näkemys oli se, että ihmiset ovat usein orjia, vaikkeivat he sitä olisikaan yhteiskunnallisen asemansa puolesta.

Kun joku ajan ajattelijatähti väitti, että kaikki on liikkumatonta, liike on harhaa, Diogenes tyytyi nousemaan ylös ja lähti pois, liikutti itseään. Kyynikkojen filosofia ilmeni teoissa ja se sai rohkeita muotoja. Legendaarisin esimerkki on Aleksanteri Suuren ja Diogeneen kohtaaminen.

Samanlaista performance-filosofiaa ei sittemmin ole nähty. Tai ainakaan ”esiintyjiä” ei ole sanottu filosofeiksi. Stand up –koomikko Lenny Bruce voisi olla poikkeus säännöstä. Häntä on jo sanottu filosofiksi; on sanottu, että hän teki räävittömyydestä filosofian.

Taiteilijoissa, heidän boheemissa elämäntavassaan voi nähdä merkkejä kyynikkojen ”hulluudesta”. Mutta on myös muita jälkiä: merkkejä ja kyynisyyden purkauksia, jotka ovat jääneet ajattelun historiaan. Ajattelen esimerkiksi ranskalaisia maksiimien ja aforismien kirjoittajia 1600- ja 1700-luvulla, myös markiisi de Sadea, joka tunnetaan pornografisena kirjailijana, mutta jonka tuotannossa on filosofiaa, kyynistä filosofiaa.

Kiltti kysyy: ”Miten jaksaisimme paremmin?” Kyynikko vastaa: ”Tämä kysymys todistaa, että sinut on alistettu ja pakotettu esittämään tällainen kysymys ja keksimään keinoja jaksaa.” Kyynikon voima on tässä. Hänen ei tarvitse jaksaa eikä esittää tuollaista kysymystä, koska hän kieltäytyy tästä pelistä.

Kyynisyys on epäileväisyyttä, skeptisyyttä, mutta enemmänkin: siinä on mukana hyökkäystä, taistelua, taistelutahtoa, vastarintaa.

Stefan Einhorn, ruotsalainen lääkäri, on kirjoittanut kirjan Aidosti kiltti, jossa puhuu kiltteydestä älykkyytenä, mutta aidosta kiltteydestä, ei alistumisesta. Mutta samalla tavalla pitäisi puhua aidosta ja positiivisesta ”kyynisyydestä”, ei siitä, joka ilmenee katkeruutena ja kaunaisuutena.

Onko meillä jotain opittavaa kyynikoilta vai onko se pelkästään vahingollista? Olisiko se hedelmällistä? Harjoittaen vähään kyynisyyttä ehdotan, että kyynisyys voisi olla hyödyksi ja avuksi, koska siinä on mukana energiaa.