Fragmentaarinen filosofia

Filosofia on monta kertaa pyrkinyt muodostumaan systeemiksi. On filosofeja, jotka ovat olleet suuria systeeminrakentajia. Mainittakoon Immanuel Kant, Hegel, miksei Marx. Kyllä, kaikki saksalaisia. Ei silti liioitella ja sanota, että saksalaiset niitä syteeminrakentajia. He nyt ylipäätään ovat aika keskeisessä asemassa länsimaisessa filosofiassa. Siksi heissä on enemmän systeeminrakentajiakin.

Fragmentit, katkelmat, voivat olla ristiriidassa keskenään ilman mitään ongelmaa, ongelmitta. Katkelmat eivät katso toisiinsa. Kokonainen, yhtenäinen esitys on mennyt palasiksi, osien väliset yhteydet ovat katkenneet. Mutta seuraus on se, että teksti, katkelma, repeytyy irti systeemistä, jatkumosta; siitä tulee oma saarekkeensa. Ja se alkaa paradoksaalisesti suhtautumaan erityisen aktiivisesti ei muihin osiin, vaan ulkopuoleen, ulkopuoliseen maailmaan. Metaforisesti: kyse on saaristosta. Saaret ovat maata, joilla ei ole yhteyttä, fyysistä kosketusta ”toiseen maahan”; sitä ympäröi meri. Saaria yhdistää yksi asia: ulkopuoli, meri.

Tähän fragmentin erityisen aktiiviseen puoleen viittaa mm. runoilija Octavio Paz.

Mutta fragmentissa, katkelmassa, on muutakin. Kun se hajottaa yhtenäisen, loogisuuteen pyrkivän esityksen, usein se rikkoo myös samalla perinteellisen käsitteellisen, abstraktin käsittelytavan, perinteellisen rationaalisuuden. Fragmentti pyrkii tavoittamaan jotakin välitöntä, jotakin nopean intuition avulla tavoitettavaa: viittaan esim. sellaisiin fragmentteihin kuin ovat haikurunot tai joidenkin länsimaistenkin runoilijoiden, vaikka esim. Pazin katkelmat tai proosarunot.

Fragmentilla on erityinen suhde lukijaan ja vastaanottajaan. Jokin pitkä esitys (luento tai argumentoivasti etenevä väitöskirja tai filosofinen artikkeli) pyrkii vakuuttamaan lukijan, vie lukijan johonkin maailmaan niin kuin romaani eli pitkäksi aikaa; se vangitsee johonkin, sitoo johonkin. Pitkä tai pikemminkin yhtenäinen esitys on siis jollakin tavalla autoritaarinen. Fragmentti voi joskus olla salaperäinen, hämärä... ja se (siis hämäryys) voi olla despotismin muoto (niin kuin muistan joidenkin todenneenkin), mutta fragmentilla on iso etu yhtenäiseen esitykseen nähden: se ei vangitse, vaan antaa lukijalle, vastaanottajalle tilaa: tilaa hengittää, tilaa ajatella, tilaa kokeilla itse, tilaa kysyä. Katkelmassa on siis ei-autoritaarinen puoli, puoli joka on kieltäytymistä auktoriteetin roolista. Tämä on merkittävä asia filosofian kannalta. Fragmentaarinen filosofia on filosofiaa, joka ei pyri muodostumaan ideologiaksi tai dogmiksi, vaan päinvastoin tähtää niistä ulos.

Mainitsen, että fragmentaarista filosofiaa ovat harjoittaneet mm. Nietzsche, Georg Cristoph Lichtenberg (molemmat saksalaisia), Maurice Blanchot (ranskalainen kirjailija), Antonio Porchia (argentiinalainen, italialaissyntyinen)... He ovat helposti tunnistettavia fragmentaarisen filosofian harjoittajia, koska he ovat kirjoittaneet fragmentteja, katkelmia, joissakin tapauksissa myös aforismeja. Mutta myös yntenäisempien esitysten tekijät tai näennäisesti yhtenäistempien esitysten tekijät kuten M.Foucault tunnustaa kirjoittavansa fragmentteja; hän sanoi kirjojensa olevan omaelämäkerrallisia katkelmia.

Tiivistäen: on systeeminvastaisuus tai avoimen systeemin luominen, aktiivisen suhteen luominen ulkopuoliseen maailmaan, toisenlaisen logiikan etsintä ja avoimen ja vapaan suhteen luominen vastaanottajaan.

Monia kysymyksiä on jo ilmassa. Ovatko systeemit vaarallisia? Millaista voisi olla fragmentin tavoittama toisenlainen logiikka? Voisiko filosofeja arvioida ja analysoida sillä perusteella minkälaisen suhteen he luovat kuulijaan tai lukijaan?