Vielä kerran stoalaisista

 

Ylimääräinen filosofiakahvila zoomin kautta 2.toukokuuta klo 17.00 Espanjan aikaa. 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Seuraava muistiinpano julkaistu alunperin kesäkuussa 2022

Mitä olen oppinut stoalaisilta

Stoalaisen koululunnan edustajat niin kuin Epiktetos tai Seneca eivät poikenneet muista aikansa filosofeista perusasioissa. He halusivat huolehtia itsestään. Se oli filosofoimisen ja elämäntaidon ydin. Välillä nykyajan ihmiselle, jota ei yleensä haukuta epäitsekkääksi, tulee vaikutelma, että katseen kääntäminen itseensä oli maailman hylkäämistä. Stoalaisten tekstien lukeminen on kuitenkin opettanut minulle, että vetäytyminen julkisesta elämästä, katseen kääntäminen itseensä ja itsestä huolehtiminen olivat jotain muuta. He ajattelivat, että tieto maailmasta oli hyödyllistä itsestä huolehtimisessa. Tämä saattaa olla mielenkiintoista, jopa outoa. Olemme tottuneet ajatukseen, että se on hyödyllistä teknologian tai strategioiden luomisessa.

Stoalainen oli kuin atleetti. Hän keskittyi ja harjoitteli keskittymistä. Kuin urheilija hän keskittyi päämäärään; se ei vain ollut suoritus, vaan oma itse. Oma itse oli materiaalia, jota voi ja pitää muokata ja se oli päämäärä, maali.  Kun lähtökohta on tämä, on hyvä tuntea oma paikkansa maailmassa. “Oma paikka” ei merkitse statusta, joka oli stoalaisten mukaan sattumanvaraista; se merkitsi enemmän esimerkiksi suhdetta toisiin, omien velvollisuuksiensa muistamista ja sen tajuamista, mihin voi vaikuttaa, mitä voi tehdä. Edward F. McGushin toteaa osuvasti, ettei katseen kääntäminen itseensä ollut stoalaisille katseen kääntämistä pois maailmasta. Kääntyminen merkitsi pikemminkin katseen "modaliteetin" muuttamista. Ulkoinen maailma ja suhteet toisiin näyttäytyivät ratana kohti maalia.

Otsikkoni ei ole: “Mitä tiedän stoalaisista?” Joskus tieto ei sinänsä merkitse mitään. Vasta se merkitsee jotain, kun ajattelee tietämäänsä ja luo sen avulla näkökulman. Stoalaiset ovat auttaneet minua luomaan näkökulmia ainakin kahteen asiaan. Keskittyminen nykyhetkeen oli heille tärkeää. Marcus Aurelius kehotti elämään jokaisen päivän niin kuin se olisi viimeinen. Ajatus, jonka stoalaiset ovat mahdollistaneet minulle, on tämä:  Ehkä keskittyminen nykyhetkeen ei sulje pois sitä, että minä keskityn päämäärään, tähtään johonkin maaliin. Jos oman paikkansa tajuaminen on tärkeää, tässä saattaa olla yksi näkökulma siihen, miten minun pitäisi elää.

Etiikka ei ollut stoalaisille teoriaa, vaan elämäntaitoa. Kysymys, jonka perässä he kävelivät, oli kysymys siitä, miten meidän pitäisi elää. Olen kysynyt, minkä sanomisella olisi merkitystä. Mitä minun pitää sanoa toisille? Mitä minun pitää sanoa itselleni? Voimme aloittaa siitä, että sanomme itsellemme, mikä on paikkamme maailmassa.

Tiedän olevani vain piste avaruudessa. Välillä minun pitää sanoa se itselleni. Tiedän myös, että minulla on vapautta, joka ei ole mitään, jos en käytä sitä. Sanon itselleni: “Käytä vapauttasi.”

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä olen oppinut stoalaisilta

 

Stoalaisen koululunnan edustajat niin kuin Epiktetos tai Seneca eivät poikenneet muista aikansa filosofeista perusasioissa. He halusivat huolehtia itsestään. Se oli filosofoimisen ja elämäntaidon ydin. Välillä nykyajan ihmiselle, jota ei yleensä haukuta epäitsekkääksi, tulee vaikutelma, että katsee kääntäminen itseensä oli maailman hylkäämistä. Stoalaisten tekstien lukeminen on kuitenkin opettanut minulle, että vetäytyminen julkisesta elämästä, katseen kääntäminen itseensä ja itsestä huolehtiminen olivat jotain muuta. He ajattelivat, että tieto maailmasta oli hyödyllistä itsestä huolehtimisessa. Tämä saattaa olla mielenkiintoista, jopa outoa. Olemme tottuneet ajatukseen, että se on hyödyllistä teknologian tai strategioiden luomisessa.

Stoalainen oli kuin atleetti. Hän keskittyi ja harjoitteli keskittymistä. Kuin urheilija hän keskittyi päämäärään; se ei vain ollut suoritus, vaan oma itse. Oma itse oli materiaalia, jota voi ja pitää muokata ja se oli päämäärä, maali.  Kun lähtökohta on tämä, on hyvä tuntea oma paikkansa maailmassa. “Oma paikka” ei merkitse statusta, joka oli stoalaisten mukaan sattumanvaraista; se merkitsi enemmän esimerkiksi suhdetta toisiin, omien velvollisuuksiensa muistamista ja sen tajuamista, mihin voi vaikuttaa, mitä voi tehdä. Edward F. McGushin toteaa osuvasti, ettei katseen kääntäminen itseensä ollut stoalaisille katseen kääntämistä pois maailmasta. Kääntyminen merkitsi pikemminkin katseen "modaliteetin" muuttamista. Ulkoinen maailma ja suhteet toisiin näyttäytyivät ratana kohti maalia.

Otsikkoni ei ole: “Mitä tiedän stoalaisista?” Joskus tieto ei sinänsä merkitse mitään. Vasta se merkitsee jotain, kun ajattelee tietämäänsä ja luo sen avulla näkökulman. Stoalaiset ovat auttaneet minua luomaan näkökulmia ainakin kahteen asiaan. Keskittyminen nykyhetkeen oli heille tärkeää. Marcus Aurelius kehotti elämään jokaisen päivän niin kuin se olisi viimeinen. Ajatus, jonka stoalaiset ovat mahdollistaneet minulle, on tämä:  Ehkä keskittyminen nykyhetkeen ei sulje pois sitä, että minä keskityn päämäärään, tähtään johonkin maaliin. Jos oman paikkansa tajuaminen on tärkeää, tässä saattaa olla yksi näkökulma siihen, miten minun pitäisi elää.

Etiikka ei ollut stoalaisille teoriaa, vaan elämäntaitoa. Kysymys, jonka perässä he kävelivät, oli kysymys siitä, miten meidän pitäisi elää. Olen kysynyt, minkä sanomisella olisi merkitystä. Mitä minun pitää sanoa toisille? Mitä minun pitää sanoa itselleni? Voimme aloittaa siitä, että sanomme itsellemme, mikä on paikkamme maailmassa.

Tiedän olevani vain piste avaruudessa. Välillä minun pitää sanoa se itselleni. Tiedän myös, että minulla on vapautta, joka ei ole mitään, jos en käytä sitä. Sanon itselleni: “Käytä vapauttasi.”

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

 

Avauksia

 

Epiktetos

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Koronasäädökset voivat aiheuttaa rajoituksia osallistumiseen 

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 6.10./7.10./8.10.

”Se mikä ei ole tullut häiritsemään, ei ansaitse huomiotamme.” – René Char    

Olen aina ajatellut, että filosofiakahvilan alustukset ovat vain avauksia. Puheeni ja muistiinpanoni eivät ole systeemin rakennuspalikoita, ne eivät ole vastauksia suuriin filosofisiin kysymyksiin eikä niistä löydä merkittivävää metodologista etsintää. Ne ovat vain avauksia. Sana ”vain” ei ole pelkästään vaatimattomuutta.

Jos haluan alustusteni olevan avauksia, otan kunnianhimoisen tehtävän harteilleni. Sana tuntuu viittaavan siihen, että jotain aloitetaan. Se tuntuu lupaavan jotain uutta. Jos näyttämölle tulee uusi hahmo, hän pyrkii keskeyttämään jo käynnissä olevan keskustelun. Tehkäämme ajatuskoe. Joku haluaa keskeyttää käynnissä olevan, jatkuvan keskustelun. Kun katsomme, mitä maailmassa tapahtuu, tällainen keskeytys ja huomion kiinnittäminen muualle on yleensä mahdollista sensaation avulla. Mutta sensaatio ei tee avauksia tahtomassani mielessä. Uutuus, johon alustukseni tähtäävät, ovat uusi näkökulma tai uusi kysymys.

Koska minun pitää keskeyttää jotain, minulle ei riitä logiikka eikä metodi. Minulla täytyy olla taktiikka. Samantapaisen, mutta paljon suuremman vaikeuden edessä olivat Kreikan kyynikot. Kristen Kennedyn artikkeli Cynic Rhetoric: The Ethics and Tactics of Resistance korostaa, että monesti epämääräisessä tai maanpakolaisen asemassa ollut kyynikko joutui turvautumaan toisenolaiseen taktiikkaan kuin tavallinen kansalainen. Kyynikko keskeytti konsensushenkisen ja sivistyneen julkisen tilanteen skandaalimaisella käyttäytymisellä. Toinen taktiikka oli diatribe, joka oli kansanomainen puheiden muoto, eräänlainen antiikin saarnagenre. Klassinen esimerkki diatribesta on Epiktetoksen Keskusteluja (Diatribai).

Kaikkein kunnianhimoisinta ja sankarillisinta avauksien teossa on se, että avauksen jälkeen maailman pitäisi olla avoin, ainakin vähän enemmän. Andrei Bitovin Puškinin talossa todetaan, että romaani on opettanut: Suurin paha meille on elää valmiissa, selitetyssä maailmassa. Avaukseni yrittävät tehdä siis samaa kuin romaani.  Ne varoittavat siitä mikä on pahinta. Lisäksi ne yrittävät parantaa maailman. Jos maailma on valmis, siitä puuttuu liikkuvuus ja keskeneräisyys, joka sille täytyy palauttaa.

Avaus pyrkii siis olemaan ajattelua, toisin sanoen etäisyyden ottoa. Kyynikon, maanpakolaisen, kriittisessä puheessa oli mukana kutsumus, jota Kennedy kuvaa ilmaisulla ”leave home”, kodin jättäminen. Tuttu muuttuu vieraaksi. Lähellä olevaa katsotaan kauempaa.

Avauksien teossa on mukana siis aggressiivisia, sotaisia piirteitä. Täytyy muistaa, että taktiikka on sotilaallinen termi ja merkitsee taistelutaitoa. Keskeyttävän ja häiritsevän puheen ei kuitenkaan ole tarkoitus lyödä toista maihin eikä ylipäätään kohdella häntä vihollisena. Avaus avaa tilan, jossa uudet kysymykset, uusi kyseenalaistaminen, on mahdollista.

Kysyminen on avauksen sydän. Lähtökohta ei ole valmis vastaus. Lähtökohta on, ettei mikään ole lopullista, ehdotonta eikä itsestään selvää. Ajatus on yksinkertainen, mutta sen lihallistaminen voi olla vaikeaa. Avaus voi olla vaikea ja häiritsevä kuulijalle, mutta se vaatii myös tekijältä. Se vaatii heittäytymistä avoimelle pelikentälle. Avautuva tila on kaikkien, jotka tahtovat osallistua, ei vain aloittajan, alustuksen pitäjän. Filosofiakahvilan pitäjä ei ole opettaja, poliisi, lääkäri eikä tuomari. Hän  vain potkaisee pallon kentälle. Se joka ottaa pallon vastaan saa itse päättää, pelaako samassa joukkueessa vai ei...  

P.S.  En todellisuudessa tiedä, onko minulla mitään sanottavaa. Minulla on kuitenkin tahto osallistua seikkailuun... 

  https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

                                                                    

Olenko aasi?

Epiktetos (55-135) sanoi: "Aasin hakkaaminen ei ole ihmisten hallitsemista. Hallitse meitä rationaalisina olentoina osoittaen mikä on hyödyllistä, ja me seuraamme sinua. Osoita mikä on haitallista, ja vältämme sitä."

Epiktetos sanoo nämä sanat roomalaiselle virkamiehelle, kaupunkitarkastajalle. Se mitä filosofi sanoo, koskee hallitsijoiden ja hallittujen välistä suhdetta. Sanoihin liittyy selvää kritiikkiä: liian usein hallitsija luulee hallitsevansa, kun lyö tai pakottaa. Epiktetoksen sanat voi lukea myös ehdotuksena; hän ehdottaa eräänlaista sopimusta hallitsijoiden ja hallittujen välille. Lähtökohdaksi pitää tässä sopimuksessa ottaa se, että hallittuja pidetään rationaalisina, järkeä käyttävinä olentoina. Lähtökohdan vaatimus hallitsijalle ei pysähdy tähän. Hänen täytyy myös selittää päätöksensä, se mihin ihmisiä ja kaupunkia ohjataan.

Epiktetoksen sanoihin liittyvä hallitsijoiden ja hallittujen välisen suhteen ongelma on usein mielessäni, kun seuraan meitä ympäröiviä tapahtumia. Nämä tapahtumat eivät tarkalleen ottaen "ympäröi" meitä; ne tapahtuvat meille, ne tunkeutuvat meihin. Meitä ei lyödä niin kuin aasia, mutta syntyy vaikutelma, ettei meitä pidetä rationaalisina olentoina, täysikasvuisina ihmisinä jotka voivat itse ajatella. Meille puhutaan sellaisia asioita ja sellaisella tavalla, että kysyn itseltäni: "Olenko aasi?"

Kun Immanuel Kant puhui järjen julkisesta käytöstä kirjoituksessaan valistuksesta (Mitä on valistus?), hän teki hallitsijalle (Fredrik II Suuri, valistunut itsevaltias) samantapaisen ehdotuksen "sopimuksesta" kuin Epiktetos. Idea oli, että mahdollistettaisiin itsenäisen järjen vapaa käyttö. Kant ajatteli, että tämä olisi tae tottelemiselle edellyttäen tietysti noudattettavien määräysten olevan sopusoinnussa tämän järjen kanssa.

En mainitse Epiktetosta ja Kantia pelkästään näyttääkseni ironian, että entisinä aikoina (keisarillisessa Roomassa ja keisarillisessa Preussissa) oli yrityksiä asettaa kysymys, jota ei enää esitetä, vaikka siihen olisi hyvät syyt. Mainitsen Epiktetoksen ja Kantin muistuttaakseni siitä, että kysymys voidaan esittää - se on voitu esittää vaikeammissa olosuhteissa kuin nykyisin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Viisaus ja huolenpito

(Jacques-Louis David: Sokrateen kuolema)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Kun Sokrates puolustautui ateenalaisten syytöksiä vastaan, hän sanoi, yksinkertaistetusti: ”Te huolehditte omaisuuksistanne, te huolehditte maineestanne, mutta ette huolehdi itsestänne.” Tässä oli hänen filosofoimisensa motiivi; hän halusi näyttää, miten huonosti ihmiset elivät. Olennainen periaate, josta filosofi muistutti, oli itsestä huolehtiminen (Epimeleia heautou, latinaksi Cura sui). Tämä oli todellisuudessa periaate, joka kytkeytyi toiseen, myöhemmin paremmin muistettuun mottoon: ”Tunne itsesi.”

Periaate ei merkinnyt omaan napaan tuijottamista. Kreikkalaiset ajattelivat, että ihmisen on huolehdittava itsestään, jotta voi huolehtia toisesta. He näkivät ja kokivat: Jos haluaa hallita toista, ohjata toista, on ensin ja samaan aikaan hallittava, ohjattava itseään. Itsestä huolehtiminen oli filosofian, henkisen elämän, ydin satojen vuosien ajan. Esimerkiksi Epiktetos, joka eli ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla, antaa sille selvän ilmaisun. Itsestä huolehtiminen on sekä etuoikeus (ihmisen vapautta) ja velvollisuus.

Kyse ei ollut epämääräisestä, ihmisten päiden yllä leijuvasta ideasta; se oli käytäntöä, erilaisten tekniikoiden soveltamista, jatkuvaa huomiota vaativaa työskentelyä. Yritys huolehtia itsestään ei ollut yksinäistä. Ihminen tarvitsi toista, toisen apua. Henkiset harjoitukset olivat usein sosiaalisia. Voidaan sanoa, että tämä pyrkimys jopa synnytti erityisenlaisia suhteita ihmisten välillä ja toi erityistä vakavuutta, myös läheisyyttä, ystävyyssuhteisiin. Se toi suhteisiin myös liikkuvuutta, jähmettyneiden asetelmien  rikkoontumista, vastavuoroisuutta. Opettaja auttoi oppilasta, mutta oppilas saattoi vuorollaan auttaa opettajaa.

Monesta paikasta voi lukea ja kuulla, että antiikin filosofien, esimerkiksi Sokrateen, tavoittelema viisaus oli käytännöllistä; tavoitteena oli know how, savoir faire. Mutta mitä tässä käytännöllisessä viisaudessa osattiin tehdä, mihin taidon saavuttaminen tähtäsi? Vastaus: itsestä huolehtimiseen. Sen tarkoitus oli itsenäisyys, riippumattomuus; ihminen, varsinkaan filosofi, ei tahtonut olla kenenkään tai minkään kontrolloima. Onnellisuus (eudaimonia) oli sitä, että hallitsi itseään. Huolehtiminen, viisaus, vapaus ja onnellisuus kytkeytyivät yhteen, muodostivat henkisyyden perustan, ja henkisyys merkitsi itsensä kehittämistä ja toisen auttamista itsensä muokkaamisessa.

Mitä oli sofia, viisaus, jota filosofit joskus halusivat rakastaa? François Châtelet muistuttaa, että se oli tietynlaista puhetta. Aristoteles käytti sanaa sofia platonisista keskustelusta, puheesta, joka liittyi yksilöiden tai ryhmien käytökseen, siihen miten he ohjaavat itseään (conduit). Kyse oli puheesta, sanoista, jotka kysyivät kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta tai nautinnosta. Viisaudella oli kaksi ulottuvuutta: teoreettinen ja käytännöllinen. Tämä merkitsi Châtelet´n mukaan sitä, että viisaus oli sekä tapa ajatella että tapa toimia – tapa yhdistää ajatus ja käytös.

Viisaus tietynlaisena puheen lajina ja tietynlaisena tapana ohjata itseään pitää siis sisällään idean siitä, mistä ihmisen pitäisi huolehtia; se nostaa esiin kysymyksen: Miten ohjata itseään, miten ohjata toista?

Tälläkään kertaa en halua surra kadonnutta kulttuuria. En myöskään halua kysyä, onko meillä paluuta tähän kadonneeseen kulttuuriin – en kysy sitä siksi, että se on aina mahdotonta. Tuon esiin tämän itsensä harjoittamisen periaatteen ja ideoiden kokonaisuuden kahdesta syystä. 1)Tämä kadonnut maailma voi toimia inhottavana peilinä. Se näyttää, miten epämääräisiä, jopa mitäänsanomattomia ovat omat ideamme. 2)Kadonnut maailma voi inspiroida myös kysymään, miten me tässä nykyisessä maailmassa, nykyisten välineiden kanssa, voisimme kehittää itseämme, itseämme ja toisiamme auttaa, sillä täysin mahdotonta se ei voi olla. Kaikki ei ole meissä lopullista ja lukkoonlyötyä.

Vaikka unohtaisimme tämän peilin, vaikka filosofia katoaisi maailmasta, ympäristöömme, kulttuureihimme ilmaantuu erilaisia keinoja, tekniikoita, joiden avulla ihmiset vaikuttavat itseensä ja toisiinsa. Kysymys huolehtimisesta ei katoa, ainakaan vielä. Tästä seuraa käytännöllisiä arviointia koskevia kysymyksiä. Miten voimme arvioida näitä tekniikoita, käsillä olevia menetelmiä, miten mitata niiden hedelmällisyyttä tai tehokkuutta? Ymmärrämmekö, millaisia vaikutuksia kullakin menetelmällä on? Kun yritämme itsestämme huolehtia, voimme samalla  myös vahingoittaa itseämme. Kun yritämme toista auttaa, voimme myös alistaa hänet.

Jos haluamme itseämme tai toista auttaa, on syytä varustaa itsensä taidoilla, viisaudella. Mutta osaaminen, kykeneminen, ei merkitse vain taitoja, vaan myös päättäväisyyttä, tietynlaista tapaa ohjata itseään. Olipa kerran puolainen Irene Sendler, katolinen, nainen, joka pelasti tuhansia lapsia Varsovan ghetosta. Hän pelasti heitä, koska hänen isänsä oli opettanut, että hukkuva pitää yrittää pelastaa, vaikkei itse osaisi uida. Sendler ajatteli, sanoi itselleen: Se hukkuva on nyt Puola. Kun natsit saivat Sendlerin kiinni ja kiduttivat häntä, hän ei paljastanut mitään pelastamistaan ihmisistä.

Tämä ensimmäinen aihe liittyy Jenni Spännärin tutkimusprojektiin ja hän tulee käyttämään Fuengirolan istuntojen (10.1. ja 12.1) keskusteluja materiaalina. Aineistoa käsitellään luottamuksellisena. Toimintatapa on silti tuttu: keskustelemme alustuksen pohjalta. 
http://copassion.fi/viisas-ihminen-myotatuntoinen/

Ajankohtaista asiaa -kahvila 10.tammikuuta. Paikka: Ravintola Kukko, Avenida de los Boliches 4, Fuengirola

(François Châtelet)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila