Viisaus ja huolenpito

(Jacques-Louis David: Sokrateen kuolema)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Kun Sokrates puolustautui ateenalaisten syytöksiä vastaan, hän sanoi, yksinkertaistetusti: ”Te huolehditte omaisuuksistanne, te huolehditte maineestanne, mutta ette huolehdi itsestänne.” Tässä oli hänen filosofoimisensa motiivi; hän halusi näyttää, miten huonosti ihmiset elivät. Olennainen periaate, josta filosofi muistutti, oli itsestä huolehtiminen (Epimeleia heautou, latinaksi Cura sui). Tämä oli todellisuudessa periaate, joka kytkeytyi toiseen, myöhemmin paremmin muistettuun mottoon: ”Tunne itsesi.”

Periaate ei merkinnyt omaan napaan tuijottamista. Kreikkalaiset ajattelivat, että ihmisen on huolehdittava itsestään, jotta voi huolehtia toisesta. He näkivät ja kokivat: Jos haluaa hallita toista, ohjata toista, on ensin ja samaan aikaan hallittava, ohjattava itseään. Itsestä huolehtiminen oli filosofian, henkisen elämän, ydin satojen vuosien ajan. Esimerkiksi Epiktetos, joka eli ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla, antaa sille selvän ilmaisun. Itsestä huolehtiminen on sekä etuoikeus (ihmisen vapautta) ja velvollisuus.

Kyse ei ollut epämääräisestä, ihmisten päiden yllä leijuvasta ideasta; se oli käytäntöä, erilaisten tekniikoiden soveltamista, jatkuvaa huomiota vaativaa työskentelyä. Yritys huolehtia itsestään ei ollut yksinäistä. Ihminen tarvitsi toista, toisen apua. Henkiset harjoitukset olivat usein sosiaalisia. Voidaan sanoa, että tämä pyrkimys jopa synnytti erityisenlaisia suhteita ihmisten välillä ja toi erityistä vakavuutta, myös läheisyyttä, ystävyyssuhteisiin. Se toi suhteisiin myös liikkuvuutta, jähmettyneiden asetelmien  rikkoontumista, vastavuoroisuutta. Opettaja auttoi oppilasta, mutta oppilas saattoi vuorollaan auttaa opettajaa.

Monesta paikasta voi lukea ja kuulla, että antiikin filosofien, esimerkiksi Sokrateen, tavoittelema viisaus oli käytännöllistä; tavoitteena oli know how, savoir faire. Mutta mitä tässä käytännöllisessä viisaudessa osattiin tehdä, mihin taidon saavuttaminen tähtäsi? Vastaus: itsestä huolehtimiseen. Sen tarkoitus oli itsenäisyys, riippumattomuus; ihminen, varsinkaan filosofi, ei tahtonut olla kenenkään tai minkään kontrolloima. Onnellisuus (eudaimonia) oli sitä, että hallitsi itseään. Huolehtiminen, viisaus, vapaus ja onnellisuus kytkeytyivät yhteen, muodostivat henkisyyden perustan, ja henkisyys merkitsi itsensä kehittämistä ja toisen auttamista itsensä muokkaamisessa.

Mitä oli sofia, viisaus, jota filosofit joskus halusivat rakastaa? François Châtelet muistuttaa, että se oli tietynlaista puhetta. Aristoteles käytti sanaa sofia platonisista keskustelusta, puheesta, joka liittyi yksilöiden tai ryhmien käytökseen, siihen miten he ohjaavat itseään (conduit). Kyse oli puheesta, sanoista, jotka kysyivät kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta tai nautinnosta. Viisaudella oli kaksi ulottuvuutta: teoreettinen ja käytännöllinen. Tämä merkitsi Châtelet´n mukaan sitä, että viisaus oli sekä tapa ajatella että tapa toimia – tapa yhdistää ajatus ja käytös.

Viisaus tietynlaisena puheen lajina ja tietynlaisena tapana ohjata itseään pitää siis sisällään idean siitä, mistä ihmisen pitäisi huolehtia; se nostaa esiin kysymyksen: Miten ohjata itseään, miten ohjata toista?

Tälläkään kertaa en halua surra kadonnutta kulttuuria. En myöskään halua kysyä, onko meillä paluuta tähän kadonneeseen kulttuuriin – en kysy sitä siksi, että se on aina mahdotonta. Tuon esiin tämän itsensä harjoittamisen periaatteen ja ideoiden kokonaisuuden kahdesta syystä. 1)Tämä kadonnut maailma voi toimia inhottavana peilinä. Se näyttää, miten epämääräisiä, jopa mitäänsanomattomia ovat omat ideamme. 2)Kadonnut maailma voi inspiroida myös kysymään, miten me tässä nykyisessä maailmassa, nykyisten välineiden kanssa, voisimme kehittää itseämme, itseämme ja toisiamme auttaa, sillä täysin mahdotonta se ei voi olla. Kaikki ei ole meissä lopullista ja lukkoonlyötyä.

Vaikka unohtaisimme tämän peilin, vaikka filosofia katoaisi maailmasta, ympäristöömme, kulttuureihimme ilmaantuu erilaisia keinoja, tekniikoita, joiden avulla ihmiset vaikuttavat itseensä ja toisiinsa. Kysymys huolehtimisesta ei katoa, ainakaan vielä. Tästä seuraa käytännöllisiä arviointia koskevia kysymyksiä. Miten voimme arvioida näitä tekniikoita, käsillä olevia menetelmiä, miten mitata niiden hedelmällisyyttä tai tehokkuutta? Ymmärrämmekö, millaisia vaikutuksia kullakin menetelmällä on? Kun yritämme itsestämme huolehtia, voimme samalla  myös vahingoittaa itseämme. Kun yritämme toista auttaa, voimme myös alistaa hänet.

Jos haluamme itseämme tai toista auttaa, on syytä varustaa itsensä taidoilla, viisaudella. Mutta osaaminen, kykeneminen, ei merkitse vain taitoja, vaan myös päättäväisyyttä, tietynlaista tapaa ohjata itseään. Olipa kerran puolainen Irene Sendler, katolinen, nainen, joka pelasti tuhansia lapsia Varsovan ghetosta. Hän pelasti heitä, koska hänen isänsä oli opettanut, että hukkuva pitää yrittää pelastaa, vaikkei itse osaisi uida. Sendler ajatteli, sanoi itselleen: Se hukkuva on nyt Puola. Kun natsit saivat Sendlerin kiinni ja kiduttivat häntä, hän ei paljastanut mitään pelastamistaan ihmisistä.

Tämä ensimmäinen aihe liittyy Jenni Spännärin tutkimusprojektiin ja hän tulee käyttämään Fuengirolan istuntojen (10.1. ja 12.1) keskusteluja materiaalina. Aineistoa käsitellään luottamuksellisena. Toimintatapa on silti tuttu: keskustelemme alustuksen pohjalta. 
http://copassion.fi/viisas-ihminen-myotatuntoinen/

Ajankohtaista asiaa -kahvila 10.tammikuuta. Paikka: Ravintola Kukko, Avenida de los Boliches 4, Fuengirola

(François Châtelet)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keksivätkö filosofit Euroopan?

(Jan Patočka)

Eurooppa, joka ei todellisuudessa ole maanosa, vaan niemimaa, on keksinyt itsensä. Eurooppa ei ole vain alue, vaan keksintö, tulkinta. Kysymys Euroopasta on lähihistoriassa tullut monta eri kertaa uudelleen esiin, uudelleen ajankohtaiseksi. Toinen maailmansota ja sen seuraukset nostivat esiin kysymyksen rauhasta, sen mahdollisuudesta. Toinen, vähän myöhemmin, eurooppalaisia häirinnyt ja hävettänyt asia oli tämä: Eurooppa oli jaettu. Kun kysyn, keksivätkö filosofit Euroopan, en halua liioitella filosofien osuutta, vaan tuoda esiin heidän osuutensa, heidän roolinsa.

Otan kaksi esimerkkiä, kaksi filosofia, jotka nostivat esiin kysymyksen Euroopasta: Alexandre Kojève (1902-1968)  ja Jan Patočka (1907-1977). Kojève syntyi Venäjällä, sai koulutuksen Saksassa ja eli suuren osan elämästään Ranskassa. Jo -30-luvulla hän oli erittäin vaikutusvaltainen filosofi. Hänen Hegeliä koskevat tulkinnat ja luennot jättivät jälkensä moniin: Lacaniin, Batailleen, Sartreen, Bretoniin, Merleau-Pontyyn jne. Yksi mahdollinen syy miksi hänen luentonsa puhuttelivat aikalaisia oli se, että ne toivat ajatteluun konkretian teeman; se oli irtaantumista Kantin ja uuskantilaisten abstrakteista käsitejärjestelmistä. Konkretia paljasti ja näytti, että maailmassa kohdatut asiat eivät mahdu abstraktin hahmottelun sisään: todellisuus ei kunnioita ajattelua.

Kojèven yksi keskeinen teema ja idea oli historian loppu. Tämä oli tietenkin Hegelin Historiaa käsityksen mukaista: ihmisen olemassaolo on historiallista ja se tähtää eräänlaiseen täyttymykseen,  päätökseen, Absoluuttisen Hengen toteutumiseen. Kojèven idea oli, että historia on jo päättynyt; ei ole enää mitään odotettavaa, ei enää ideologisia taisteluita. Tämä voi vaikuttaa oudolta ajatukselta, jos ei tunne Hegeliä, Marxia tai kristillistä teologiaa, joka on haistettavissa ideasta. Minua ei kiinnosta ajatuksen pätevyys eikä edes sen vaikutus myöhempiin ajattelijoihin (viimeaikaisin on Francis Fukuyaman teos, jonka hän kirjoitti Berliinin muurin murtumisen jälkeen väittäen, että historia on päättynyt, ja länsimainen liberalismi osoittanut olevansa kaikkein kestävin pohja). Minua kiinnostaa Kojèven ideassa se, että se on diagnoosi nykyisyydestä. Diagnoosin mukaan elämme jälkivallankumouksellista aikaa.

Tämä idea kainalossaan hänestä tuli toisen maailmansodan jälkeen Ranskan talousministeriön virkamies ja EU:ta edeltäneiden Euroopan yhteisten markkinoiden ja EEC:n (European Economic Community) suunnittelija, yksi pääsuunnittelija. Yhteinen Eurooppa on hegeliläinen projekti, historian lopun jälkeinen rakennelma: hanke, joka varmistaa, että se on loppu. Tavoitteena oli taata rauha Euroopassa. Idea oli vanha. Abbé de Saint-Pierre ja Rousseau olivat jo aikanaan esittäneet ajatuksia siitä, että Eurooppaan luotaisiin kansainvälinen elin, joka lisäisi sillä tavalla eri maiden kauppaa, että sota tulisi mahdottomaksi ajatukseksi.

Kojèvella on 1945 kirjoitettu mielenkiintoinen teksti, joka ei ole filosofinen artikkeli, vaan Ranskan hallitukselle osoitettu selvitys tai kirjelmä. Siinä Ranskaa uhkaaviksi vaaroiksi arvioidaan toisaalta Saksaa (taloudellisessa ja siksi myös poliittisessa, ei militaarisessa mielessä) ja joutumista mukaan kolmanteen maailmansotaan (tosin tätä vaaraa pidetään etäisenä mahdollisuutena). Tekstissä esitetään historiallista analyysia tilanteesta, jossa Ranska ja Eurooppa olivat. Kojèvella oli dramaattinen ote: Eurooppa ja koko maailma oli yhtä suuren muutoksen ja mullistuksen edessä kuin keskiajan päättyessä. Yksi keskeinen idea on, että kansallisvaltio ei ole enää sama, yhtä kestävä pohja ja lähtökohta. Saksa hävisi sotansa, koska yritti voittaa kansallisvaltiona, vaikka oli samalla riippuvainen miljoonien ei-saksalaisten työstä. Oli kaksi yritystä ajatella kansallisvaltion rajojen yli: liberalismi ja kansainvälisen sosialismin ”ihmiskunta”.

Näiden kestämättöminä pitämiensä ideoiden vastapainoksi Kojève esittää ajatuksen imperiumista, liitosta. Mielenkiintoisesti hän kehuu Stalinia siitä, että hän on ymmärtänyt tämän ”imperiumien todellisuuden”, ei ole langennut trotskilaiseen utopiaan. Ranskan tilanteen, maan heikentymisen, syyksi hän näkee sen, että Ranska on yksi ja yhtenäinen tasavalta. Ratkaisuksi  Kojève ei vielä -45 esitä Euroopan yhdistymistä imperiumiksi; hän puhuu toisenlaisesta ideasta, Latinalaisesta Imperiumista (Ranska, Italia, Espanja).

Rautaesiripun takana, Tsekkoslovakiassa, vaikutti toinen filosofi, Jan Patočka, joka myös esitti kysymyksen Euroopasta ja eurooppalaisuudesta. Myös hänen filosofiset lähtökohtansa olivat Saksassa, lähinnä Husserlin fenomenologiassa. Kysymyksen Euroopasta hän nosti kuitenkin erityisesti -70-luvulla maan alla (häneltä oli viety luennointioikeus) pitämissään seminaareissa, joihin osallistui useita maan intellektuelleista. Kysymys oli peräisin hänen oppi-isältään, Husserlilta, joka esitti vuonna -35 kysymyksen: Mitä Eurooppa merkitsee tänään? Patočka luki ja tulkitsi Platonia liittäen toimintansa siihen tilanteeseen missä hän ja hänen kumppaninsa elivät.

Eurooppa ei ollut Husserlille eikä Patočkalle vain maa-alue, vaan henkinen tila tai arvo. Patočka luennehtii tätä henkistä ulottuvuutta Platonin kautta; hän löytää Platonilta periaatteen, joka on hänelle eurooppalaisuuden ydin. Tämä periaate on epimeleia tes psyches, sielusta huolehtiminen (yleisempi termi todellisuudessa oli epimeleia heautou, itsestä huolehtiminen). Patočka väittää, että liioittelematta voidaan sanoa: ”Sielusta huolehtiminen synnytti Euroopan.” Kyse oli toiminnasta, jonka kautta ihminen ottaa vastuun itsensä ohjaamisesta: se oli jotain, jonka ansiosta ihmiset ovat oikeudenmukaisia ja totuudenmukaisia. Sokrateen dialogit olivat tätä sielusta huolehtimista; se käynnistyi niissä ja on ollut sen jälkeen osa eurooppalaista historiaa.

Todellisuudessa Patočkan maanalainen seminaari ei ollut tavanomaista, akateemista, filosofian opetusta. Hän ilmoitti sen jo alussa. Kyseessä oli yritys ajatella tilannetta, jossa he olivat, ja hän näki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Silloin emme ole niin naiiveja tai sokeita. Filosofoiminen pyrkii auttamaan. Se on sisäistä toimintaa tilanteessa, jossa olemme. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään, silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Kyse on siitä, että jotkut kieltäytyvät orjuudesta ja historialla nähdään merkitys: tavoite on tavoittaa merkitys, kohota ylemmäksi kuin pelkkä selviytyminen.

Historian loppu ja sielusta huolehtiminen, imperiumin luominen ja vapauden lisääminen, tuntuvat kaukaisilta, etäisiltä, kovin erilaisilta tavoilta hahmottaa kysymys Euroopasta. Mutta näitä ideoita yhdistää yksi asia: sekä Kojève että Patočka tekivät diagnoosia omasta ajastaan, tilanteesta jossa he elivät. Uskon, että me olemme yhä tilanteessa, jossa joudumme kysymään: Mitä on Eurooppa? Onko syytä kuunnella mitä filosofit asiasta sanovat? En tiedä. Otettava huomioon, että hekin ovat puhuneet...   

(Post Scrictum. Le Monde –lehti paljasti vuonna 1999, että Kojève oli vakoillut Neuvostoliitolle yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Jos näin, se oli aika hyvin mieheltä, joka oli tuomittu vuonna -20 kuolemaan saippuan myynnistä mustilla markkinoilla. Patočka osallistui Peruskirja 77 –liikkeeseeen - Charta 77 -  joka kritisoi maan viranomaisia ihmis- ja kansalaisoikeuksien loukkaamisesta. Julistuksen allekirjoittajissa oli Patočkan lisäksi muun muassa Václav Havel  ja kirjailija Pavel Kohout. Patočka kuoli vuonna -77 useita tunteja kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.)