Viisaus ja huolenpito

(Jacques-Louis David: Sokrateen kuolema)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Kun Sokrates puolustautui ateenalaisten syytöksiä vastaan, hän sanoi, yksinkertaistetusti: ”Te huolehditte omaisuuksistanne, te huolehditte maineestanne, mutta ette huolehdi itsestänne.” Tässä oli hänen filosofoimisensa motiivi; hän halusi näyttää, miten huonosti ihmiset elivät. Olennainen periaate, josta filosofi muistutti, oli itsestä huolehtiminen (Epimeleia heautou, latinaksi Cura sui). Tämä oli todellisuudessa periaate, joka kytkeytyi toiseen, myöhemmin paremmin muistettuun mottoon: ”Tunne itsesi.”

Periaate ei merkinnyt omaan napaan tuijottamista. Kreikkalaiset ajattelivat, että ihmisen on huolehdittava itsestään, jotta voi huolehtia toisesta. He näkivät ja kokivat: Jos haluaa hallita toista, ohjata toista, on ensin ja samaan aikaan hallittava, ohjattava itseään. Itsestä huolehtiminen oli filosofian, henkisen elämän, ydin satojen vuosien ajan. Esimerkiksi Epiktetos, joka eli ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla, antaa sille selvän ilmaisun. Itsestä huolehtiminen on sekä etuoikeus (ihmisen vapautta) ja velvollisuus.

Kyse ei ollut epämääräisestä, ihmisten päiden yllä leijuvasta ideasta; se oli käytäntöä, erilaisten tekniikoiden soveltamista, jatkuvaa huomiota vaativaa työskentelyä. Yritys huolehtia itsestään ei ollut yksinäistä. Ihminen tarvitsi toista, toisen apua. Henkiset harjoitukset olivat usein sosiaalisia. Voidaan sanoa, että tämä pyrkimys jopa synnytti erityisenlaisia suhteita ihmisten välillä ja toi erityistä vakavuutta, myös läheisyyttä, ystävyyssuhteisiin. Se toi suhteisiin myös liikkuvuutta, jähmettyneiden asetelmien  rikkoontumista, vastavuoroisuutta. Opettaja auttoi oppilasta, mutta oppilas saattoi vuorollaan auttaa opettajaa.

Monesta paikasta voi lukea ja kuulla, että antiikin filosofien, esimerkiksi Sokrateen, tavoittelema viisaus oli käytännöllistä; tavoitteena oli know how, savoir faire. Mutta mitä tässä käytännöllisessä viisaudessa osattiin tehdä, mihin taidon saavuttaminen tähtäsi? Vastaus: itsestä huolehtimiseen. Sen tarkoitus oli itsenäisyys, riippumattomuus; ihminen, varsinkaan filosofi, ei tahtonut olla kenenkään tai minkään kontrolloima. Onnellisuus (eudaimonia) oli sitä, että hallitsi itseään. Huolehtiminen, viisaus, vapaus ja onnellisuus kytkeytyivät yhteen, muodostivat henkisyyden perustan, ja henkisyys merkitsi itsensä kehittämistä ja toisen auttamista itsensä muokkaamisessa.

Mitä oli sofia, viisaus, jota filosofit joskus halusivat rakastaa? François Châtelet muistuttaa, että se oli tietynlaista puhetta. Aristoteles käytti sanaa sofia platonisista keskustelusta, puheesta, joka liittyi yksilöiden tai ryhmien käytökseen, siihen miten he ohjaavat itseään (conduit). Kyse oli puheesta, sanoista, jotka kysyivät kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta tai nautinnosta. Viisaudella oli kaksi ulottuvuutta: teoreettinen ja käytännöllinen. Tämä merkitsi Châtelet´n mukaan sitä, että viisaus oli sekä tapa ajatella että tapa toimia – tapa yhdistää ajatus ja käytös.

Viisaus tietynlaisena puheen lajina ja tietynlaisena tapana ohjata itseään pitää siis sisällään idean siitä, mistä ihmisen pitäisi huolehtia; se nostaa esiin kysymyksen: Miten ohjata itseään, miten ohjata toista?

Tälläkään kertaa en halua surra kadonnutta kulttuuria. En myöskään halua kysyä, onko meillä paluuta tähän kadonneeseen kulttuuriin – en kysy sitä siksi, että se on aina mahdotonta. Tuon esiin tämän itsensä harjoittamisen periaatteen ja ideoiden kokonaisuuden kahdesta syystä. 1)Tämä kadonnut maailma voi toimia inhottavana peilinä. Se näyttää, miten epämääräisiä, jopa mitäänsanomattomia ovat omat ideamme. 2)Kadonnut maailma voi inspiroida myös kysymään, miten me tässä nykyisessä maailmassa, nykyisten välineiden kanssa, voisimme kehittää itseämme, itseämme ja toisiamme auttaa, sillä täysin mahdotonta se ei voi olla. Kaikki ei ole meissä lopullista ja lukkoonlyötyä.

Vaikka unohtaisimme tämän peilin, vaikka filosofia katoaisi maailmasta, ympäristöömme, kulttuureihimme ilmaantuu erilaisia keinoja, tekniikoita, joiden avulla ihmiset vaikuttavat itseensä ja toisiinsa. Kysymys huolehtimisesta ei katoa, ainakaan vielä. Tästä seuraa käytännöllisiä arviointia koskevia kysymyksiä. Miten voimme arvioida näitä tekniikoita, käsillä olevia menetelmiä, miten mitata niiden hedelmällisyyttä tai tehokkuutta? Ymmärrämmekö, millaisia vaikutuksia kullakin menetelmällä on? Kun yritämme itsestämme huolehtia, voimme samalla  myös vahingoittaa itseämme. Kun yritämme toista auttaa, voimme myös alistaa hänet.

Jos haluamme itseämme tai toista auttaa, on syytä varustaa itsensä taidoilla, viisaudella. Mutta osaaminen, kykeneminen, ei merkitse vain taitoja, vaan myös päättäväisyyttä, tietynlaista tapaa ohjata itseään. Olipa kerran puolainen Irene Sendler, katolinen, nainen, joka pelasti tuhansia lapsia Varsovan ghetosta. Hän pelasti heitä, koska hänen isänsä oli opettanut, että hukkuva pitää yrittää pelastaa, vaikkei itse osaisi uida. Sendler ajatteli, sanoi itselleen: Se hukkuva on nyt Puola. Kun natsit saivat Sendlerin kiinni ja kiduttivat häntä, hän ei paljastanut mitään pelastamistaan ihmisistä.

Tämä ensimmäinen aihe liittyy Jenni Spännärin tutkimusprojektiin ja hän tulee käyttämään Fuengirolan istuntojen (10.1. ja 12.1) keskusteluja materiaalina. Aineistoa käsitellään luottamuksellisena. Toimintatapa on silti tuttu: keskustelemme alustuksen pohjalta. 
http://copassion.fi/viisas-ihminen-myotatuntoinen/

Ajankohtaista asiaa -kahvila 10.tammikuuta. Paikka: Ravintola Kukko, Avenida de los Boliches 4, Fuengirola

(François Châtelet)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Koettelun ideasta

(Tekijä: Klaus Welp)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä oli sofia, viisaus, jonka ystäviä filosofit sanoivat olevansa? François Châtelet kertoo, että viisaus oli puhetta, jonka kuulijat tunsivat olevansa samaa mieltä ja jonka ohjeistukset ihmiset halusivat ottaa käyttäytymisensä ohjenuoriksi. Viisaus ei siis ollut pelkästään oikeaksi uskottua teoreettista tietoa; se ei ollut vain ajattelutapa, vaan myös tapa ohjata omaa toimintaansa. Viisaus oli tarkalleen ottaen tapa sovittaa yhteen, saattaa sopusointuun ajattelu ja toiminta.

Viisauden ystävyys merkitsi käytöksen ja ideoiden asettamista kokeeseen. Platonin dialogien kuvaamat tapahtumat ovat kuvauksia kokeista, kyselyistä, punnituksista. Aikalaisten sana oli elenkhos, joka tuli verbistä elenkhein, panna häpeämään, osoittaa vääräksi. Mutta koe tai koettelemus ei ollut sana, joka liittyi vain keskustelutilanteisiin. Kokeen idea oli yleinen kreikkalaisten myyteissä, tragedioissa ja romaaneissa. Filosofian kannalta mielenkiintoinen sen merkitys on menipposlaisessa satiirissa: siinä koetellaan ideaa ja idean kantajaa, idean hahmoa, idean ihmistä.

Sokrateen basanos, koetinkivi, pyrki tutkimaan sitä, missä määrin jonkun logos, sanat ja ergon, teot, ovat sopusoinnussa keskenään; tarkoitus oli siis tutkia viisautta, sitä onko ajattelu ja toiminta sovitettu yhteen. Myös kyynikoille koe oli tärkeä keino päästä totuuteen, mutta kyse ei ollut niin paljon dialogista kuin itsensä alistamisesta tai asettumisesta alttiiksi myrskylle, epäoikeudenmukaisuudelle ja herjauksille. Kyynikko testaa omia kykyjään ja voimiaan. Stoalaisille testi, koetteleminen, oli harjoitus, joka kohdistettiin mielikuvaan, phantasia. Tarkoitus oli arvioida, ovatko mielikuvat ja niihin liittyvät impulssit sopivia ja sellaisia, joista kannattaa välittää.

Sekä kyynikkojen että stoalaisten ajattelussa koko elämä on koe, oppimista, harjaantumista kokeen kautta. Koe on tapa kohdata elämä, mutta myös elämäntapa. Myöhemmin tieteen kehittymisen myötä koe on alkanut merkitä toisenlaista asiaa. Teemme kokeita tunteaksemme maailman. Filosofeille maailma oli kokeen paikka; se oli koe, testi.

Koetellessa ihminen asettaa itselleen kysymyksiä arvioidakseen mihin pystyy. Jos viisaus on maali, rakkauden kohde, ystävyys on rata. Filosofi on joku, joka yrittää pysyä radalla, tehdä radan. Koe on keino sijoittaa itsensä radalle, tietää missä on menossa; se on diagnoosin tekemistä itsestä ja omasta tilanteestaan. Koe on siis keino mahdollistaa suhde totuuteen: suhdettamme ja sitä kautta meitä muokkaava harjoitus.

Minun koetinkivikysymykseni: Onko tämä tai tuo hedelmällistä? Etiikka tai olemassaolon estetiikka on arviointia, punnitsemista, koettelemista; se arvioi erilaisia olemassaolon tapoja. Onko tämä tai tuo olemassaolon tapa parempi? Arviointiin tarvitaan kriteeriä tai apuvälinettä ja siksi kysyn, onko tämä tai tuo hedelmällistä.

Sana ”hedelmällinen” on paljastava. En kysy, onko tämä tai tuo hyvää tai pahaa, vaan onko se hedelmällistä, auttaako se, synnyttääkö se. Luovun siis sellaisesta tuomitsevasta dikotomiasta, joka näkee asiat mustavalkoisina. Joku lähtökohtaisesti ”paha” asia, esimerkiksi kipu tai vastoinkäyminen, voi olla hedelmällinen.

Sana paljastaa myös toisen aspektin. On olemassa aina kaksi suuta, sekä meissä että maailmassa. Toinen on köyhdyttävien, sterilisoivien, kuolettavien voimien suu. Toinen on elävöittävien, synnyttävien voimien suu. Se on enemmän voimissaan, se on voitolla, jota enemmän ruokimme. Sana ”hedelmällinen” paljastaa siis, kenen puolella ollaan.

Jokin idea ei ole aina ja kaikissa tapauksissa hedelmällinen. Täytyy selvittää, kenelle se on hedelmällinen ja missä. Joskus hedelmällistä ei ole ei ole idea sinänsä, vaan se mitä tapahtuu idean ja toisen idean välillä. Hedelmällisyyden arvioiminen ei ole siis helppoa; ei ole kaikkiin tilanteisiin sopivia standarteja. Kaikki tapaukset pitää arvioida erikseen.

Kysymys ja koe, jolle alistamme idean, ei koske ideaa sellaisenaan, ainakaan pelkästään. Me emme yksinkertaisesti kysy, onko tämä tai tuo hyvä idea. Me kysymme, onko idea hedelmällinen meissä.

Huolen aihe ei ole, tulemmeko me viisaiksi siinä mielessä, että puhumme kaikkien mielestä viisaita asioita. Tärkeää eivät ole reseptit. Olennaista ei ole olla viisas, vaan päästä osalliseksi viisaudesta; silloin ajatus tai totuus ei ole vain sanoja, vaan myös tekoja. Mikä on tämän kannalta tärkeää? Vastaukseni on lyhyt, yksinkertainen ja vaativa: koe.

Varkaan päiväkirja

Ehkä tämä blogi onkin varkaan päiväkirja. Tänään filosofiakahvilassa puhuimme Geniuksesta, oudosta hengestä meissä kaikissa. Kun päätimme istunnon ja olin hyvästelemässä tarjoilijaa, joku puhutteli minua viereisestä pöydästä tunnistamattomalla kielellä. Huomasin sitten, että mies puhui suomea. Puhetta vain sumensi ja sammalsi ankara humalatila. "Mitä?" kysyin. "Miten sä kehtaat liikkua täällä varastelemassa vanhojen akkojen rahaa?" Kielsin varastaneeni rahaa. "Painu vittuun", mies sanoi, vaimonsa yritti jarrutella. Lupasin painua. Tiedoksi niille, jotka eivät tiedä: filosofiakahvilan järjestää Sofia, joka on opistotyylinen aikuisopetuskeskus Aurinkorannikolla, Espanjassa. Filosofiakahvilan osallistujilta otetaan 3 euroa kerrasta (niin ettei tarvitse maksaa kokonaista kurssia, voi osallistua milloin haluaa ja kiinnostaa). Lisätietoja Sofiasta löytää nettiosoitteesta www.sofia-hanke.net Jäin miettimään, millainen varas olen. Jouduin toteamaan, etten ole herrasmiesvaras enkä siis mikään hienostunut dandy. Olen kai vain sellainen työväenluokkaan kuuluva varas, koska "varastaminen" ei onnistu hienostuneiden ja taianomaisten eleiden avulla, vaan joudun tekemään töitä: lukemaan, ajattelemaan, kirjoittamaan, toisin sanoen valmistautumaan näihin "ryöstöihin", filosofiakahvilan istuntoihin.