Polemos

 

Camus

Filosofiakahvila 21.2./22.2./23.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sartren filosofisesti sivistymättömäksi haukkuma Albert Camus (1913-1960) piti marraskuussa 1948 puheen, jonka otsikko oli Le témoin de la liberté (Vapauden todistaja).  Camus sanoo monta mielenkiintoista asiaa, mutta kiinnitän huomiota vain yhteen teemaan, polemiikkiin.

Lähtökohta on yksinkertainen. Ei ole elämää ilman dialogia. Camus kuitenkin toteaa, että 20.vuosisata on polemiikin ja loukkauksen vuosisata (hän ei nähnyt, mitä se voisi olla meidän vuosisadalla). Dialogin sijasta kansat ja yksilöt omistautuvat hyökkäyksille ja puolustuksille, yksinpuhelulle. Camus kysyy, mikä on polemiikin mekaniikka. Hän tekee terävän huomion. Polemiikissa vastapuolta kohdellaan vihollisena ja häntä ei siis nähdä. “En tiedä loukkaukseni kohteen silmien väriä enkä tiedä, hymyileekö hän joskus ja miten”, Camus sanoo.

Jos polemiikki on tätä, se on nimetty oikein. Sana tulee kreikan sanasta polemos, sota. Lyhyessä huomiossa on monta huomionarvoista kohtaa. 1)Polemiikki ei ole dialogia, vaan monologia. 2)Polemikki on sokeutta. 3)Polemiikki on toisen kohtelemista vihollisena.

Nämä toisiinsa kytkeytyvät asiat, joilla on sekä epistemologisia että eettisiä vaikutuksia, näyttävät meille piirteet, joiden avulla voimme arvioida maailman keskusteluja ja omaa itseämme keskustelussa. Voimme mitata, kuinka paljon dialogi on dialogia.

Polemiikki on hedelmätöntä. Nykyaikana sen näyttämöitä ovat tv-studiot ja parlamentit. Keskustelu ei ole yhteistä etsintää, tutkintaa, vaan esitystä, taistelua tai esitettyä taistelua, jossa yritetään voittaa toinen ja voittaa yleisön suosio. Nykyisin jopa poliitikot, päättäjät, ovat gladiaattoreita.

 Poleeminen tapaus: Päivi Räsänen. Kun joku niin kuin Päivi Räsänen joutuu oikeuteen, kaikilla on mielipide. Ihmiset teeskentelevät, etteivät he ole samaa mieltä kuin Räsänen; he vain ihmettelevät, voiko joutua oikeuteen Raamatun siteeraamisesta. Tämä on tyypillistä polemiikille. Mukana on jokin tapaukseen liittyvät elementti, yksityiskohta, jota käytetään poleemiikin luojana. Kysymys ei ole todellisuudessa kysymys, koska kysyjä tietää, ettei Suomen laissa ole kohtaa, joka kieltää Raamatun siteeraamisen (jos ei tiedä, saa kysyä).

Polemiikki vääristää asioita ja värittää asioita. Espanjassa on jatkuvan polemiikin aiheena se mitä koulussa opetetaan. Pääministeri Pedro Sánchezin aikana viholliset ovat keksineet hänen totalitarismiin johtavalle politiikalleen nimen: sanchizmo. Tätä oppia syötetään lapsille kouluissa, ja siksi jotkut toisen puolen, vapauden, kannattajat vaativat, ettei lapsille enää syötettäisi tätä katalaa oppia ja historian tunnilla ei puhuttaisi enää naisen roolista tai toisen tasavallan aikaisesta demokratisoitumiskehityksestä. Koulussa ei puhuttaisi myöskään ilmastomuutoksesta.

Polemiikin viljelijä on usein epäreilu.  Kun Sartre haukkui Camus´n sivistymättömyyttä, eliittikoulun käynyt Sartre ei ottanut huomioon, että Camus syntyi köyhään perheeseen Algeriassa ja sairasti kaiken lisäksi tuberkuloosin lapsena.  

Polemiikin välttäminen ei merkitse sitä, ettei koskaan ottaisi puolta tai olisi niin sanotusti neutraali. Joissakin tapauksissa se merkitsee sitä, että sanoo: “Kyse ei ole Raamatun siteeramisesta.” Joissakin tapauksissa se on kieltäytymistä keskustelusta, koska todelliselle keskustelulle ei ole mahdollisuutta. Polemiikista kieltäytyminen merkitsee, että tosiasiat otetaan tosiasioina, ei ideologian ja opin elementteinä. Tosiasiat tosiasioina: Päivi Räsänen  on yhteiskunnan vihollinen tai paras gladiaattori.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keksivätkö filosofit Euroopan?

(Jan Patočka)

Eurooppa, joka ei todellisuudessa ole maanosa, vaan niemimaa, on keksinyt itsensä. Eurooppa ei ole vain alue, vaan keksintö, tulkinta. Kysymys Euroopasta on lähihistoriassa tullut monta eri kertaa uudelleen esiin, uudelleen ajankohtaiseksi. Toinen maailmansota ja sen seuraukset nostivat esiin kysymyksen rauhasta, sen mahdollisuudesta. Toinen, vähän myöhemmin, eurooppalaisia häirinnyt ja hävettänyt asia oli tämä: Eurooppa oli jaettu. Kun kysyn, keksivätkö filosofit Euroopan, en halua liioitella filosofien osuutta, vaan tuoda esiin heidän osuutensa, heidän roolinsa.

Otan kaksi esimerkkiä, kaksi filosofia, jotka nostivat esiin kysymyksen Euroopasta: Alexandre Kojève (1902-1968)  ja Jan Patočka (1907-1977). Kojève syntyi Venäjällä, sai koulutuksen Saksassa ja eli suuren osan elämästään Ranskassa. Jo -30-luvulla hän oli erittäin vaikutusvaltainen filosofi. Hänen Hegeliä koskevat tulkinnat ja luennot jättivät jälkensä moniin: Lacaniin, Batailleen, Sartreen, Bretoniin, Merleau-Pontyyn jne. Yksi mahdollinen syy miksi hänen luentonsa puhuttelivat aikalaisia oli se, että ne toivat ajatteluun konkretian teeman; se oli irtaantumista Kantin ja uuskantilaisten abstrakteista käsitejärjestelmistä. Konkretia paljasti ja näytti, että maailmassa kohdatut asiat eivät mahdu abstraktin hahmottelun sisään: todellisuus ei kunnioita ajattelua.

Kojèven yksi keskeinen teema ja idea oli historian loppu. Tämä oli tietenkin Hegelin Historiaa käsityksen mukaista: ihmisen olemassaolo on historiallista ja se tähtää eräänlaiseen täyttymykseen,  päätökseen, Absoluuttisen Hengen toteutumiseen. Kojèven idea oli, että historia on jo päättynyt; ei ole enää mitään odotettavaa, ei enää ideologisia taisteluita. Tämä voi vaikuttaa oudolta ajatukselta, jos ei tunne Hegeliä, Marxia tai kristillistä teologiaa, joka on haistettavissa ideasta. Minua ei kiinnosta ajatuksen pätevyys eikä edes sen vaikutus myöhempiin ajattelijoihin (viimeaikaisin on Francis Fukuyaman teos, jonka hän kirjoitti Berliinin muurin murtumisen jälkeen väittäen, että historia on päättynyt, ja länsimainen liberalismi osoittanut olevansa kaikkein kestävin pohja). Minua kiinnostaa Kojèven ideassa se, että se on diagnoosi nykyisyydestä. Diagnoosin mukaan elämme jälkivallankumouksellista aikaa.

Tämä idea kainalossaan hänestä tuli toisen maailmansodan jälkeen Ranskan talousministeriön virkamies ja EU:ta edeltäneiden Euroopan yhteisten markkinoiden ja EEC:n (European Economic Community) suunnittelija, yksi pääsuunnittelija. Yhteinen Eurooppa on hegeliläinen projekti, historian lopun jälkeinen rakennelma: hanke, joka varmistaa, että se on loppu. Tavoitteena oli taata rauha Euroopassa. Idea oli vanha. Abbé de Saint-Pierre ja Rousseau olivat jo aikanaan esittäneet ajatuksia siitä, että Eurooppaan luotaisiin kansainvälinen elin, joka lisäisi sillä tavalla eri maiden kauppaa, että sota tulisi mahdottomaksi ajatukseksi.

Kojèvella on 1945 kirjoitettu mielenkiintoinen teksti, joka ei ole filosofinen artikkeli, vaan Ranskan hallitukselle osoitettu selvitys tai kirjelmä. Siinä Ranskaa uhkaaviksi vaaroiksi arvioidaan toisaalta Saksaa (taloudellisessa ja siksi myös poliittisessa, ei militaarisessa mielessä) ja joutumista mukaan kolmanteen maailmansotaan (tosin tätä vaaraa pidetään etäisenä mahdollisuutena). Tekstissä esitetään historiallista analyysia tilanteesta, jossa Ranska ja Eurooppa olivat. Kojèvella oli dramaattinen ote: Eurooppa ja koko maailma oli yhtä suuren muutoksen ja mullistuksen edessä kuin keskiajan päättyessä. Yksi keskeinen idea on, että kansallisvaltio ei ole enää sama, yhtä kestävä pohja ja lähtökohta. Saksa hävisi sotansa, koska yritti voittaa kansallisvaltiona, vaikka oli samalla riippuvainen miljoonien ei-saksalaisten työstä. Oli kaksi yritystä ajatella kansallisvaltion rajojen yli: liberalismi ja kansainvälisen sosialismin ”ihmiskunta”.

Näiden kestämättöminä pitämiensä ideoiden vastapainoksi Kojève esittää ajatuksen imperiumista, liitosta. Mielenkiintoisesti hän kehuu Stalinia siitä, että hän on ymmärtänyt tämän ”imperiumien todellisuuden”, ei ole langennut trotskilaiseen utopiaan. Ranskan tilanteen, maan heikentymisen, syyksi hän näkee sen, että Ranska on yksi ja yhtenäinen tasavalta. Ratkaisuksi  Kojève ei vielä -45 esitä Euroopan yhdistymistä imperiumiksi; hän puhuu toisenlaisesta ideasta, Latinalaisesta Imperiumista (Ranska, Italia, Espanja).

Rautaesiripun takana, Tsekkoslovakiassa, vaikutti toinen filosofi, Jan Patočka, joka myös esitti kysymyksen Euroopasta ja eurooppalaisuudesta. Myös hänen filosofiset lähtökohtansa olivat Saksassa, lähinnä Husserlin fenomenologiassa. Kysymyksen Euroopasta hän nosti kuitenkin erityisesti -70-luvulla maan alla (häneltä oli viety luennointioikeus) pitämissään seminaareissa, joihin osallistui useita maan intellektuelleista. Kysymys oli peräisin hänen oppi-isältään, Husserlilta, joka esitti vuonna -35 kysymyksen: Mitä Eurooppa merkitsee tänään? Patočka luki ja tulkitsi Platonia liittäen toimintansa siihen tilanteeseen missä hän ja hänen kumppaninsa elivät.

Eurooppa ei ollut Husserlille eikä Patočkalle vain maa-alue, vaan henkinen tila tai arvo. Patočka luennehtii tätä henkistä ulottuvuutta Platonin kautta; hän löytää Platonilta periaatteen, joka on hänelle eurooppalaisuuden ydin. Tämä periaate on epimeleia tes psyches, sielusta huolehtiminen (yleisempi termi todellisuudessa oli epimeleia heautou, itsestä huolehtiminen). Patočka väittää, että liioittelematta voidaan sanoa: ”Sielusta huolehtiminen synnytti Euroopan.” Kyse oli toiminnasta, jonka kautta ihminen ottaa vastuun itsensä ohjaamisesta: se oli jotain, jonka ansiosta ihmiset ovat oikeudenmukaisia ja totuudenmukaisia. Sokrateen dialogit olivat tätä sielusta huolehtimista; se käynnistyi niissä ja on ollut sen jälkeen osa eurooppalaista historiaa.

Todellisuudessa Patočkan maanalainen seminaari ei ollut tavanomaista, akateemista, filosofian opetusta. Hän ilmoitti sen jo alussa. Kyseessä oli yritys ajatella tilannetta, jossa he olivat, ja hän näki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Silloin emme ole niin naiiveja tai sokeita. Filosofoiminen pyrkii auttamaan. Se on sisäistä toimintaa tilanteessa, jossa olemme. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään, silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Kyse on siitä, että jotkut kieltäytyvät orjuudesta ja historialla nähdään merkitys: tavoite on tavoittaa merkitys, kohota ylemmäksi kuin pelkkä selviytyminen.

Historian loppu ja sielusta huolehtiminen, imperiumin luominen ja vapauden lisääminen, tuntuvat kaukaisilta, etäisiltä, kovin erilaisilta tavoilta hahmottaa kysymys Euroopasta. Mutta näitä ideoita yhdistää yksi asia: sekä Kojève että Patočka tekivät diagnoosia omasta ajastaan, tilanteesta jossa he elivät. Uskon, että me olemme yhä tilanteessa, jossa joudumme kysymään: Mitä on Eurooppa? Onko syytä kuunnella mitä filosofit asiasta sanovat? En tiedä. Otettava huomioon, että hekin ovat puhuneet...   

(Post Scrictum. Le Monde –lehti paljasti vuonna 1999, että Kojève oli vakoillut Neuvostoliitolle yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Jos näin, se oli aika hyvin mieheltä, joka oli tuomittu vuonna -20 kuolemaan saippuan myynnistä mustilla markkinoilla. Patočka osallistui Peruskirja 77 –liikkeeseeen - Charta 77 -  joka kritisoi maan viranomaisia ihmis- ja kansalaisoikeuksien loukkaamisesta. Julistuksen allekirjoittajissa oli Patočkan lisäksi muun muassa Václav Havel  ja kirjailija Pavel Kohout. Patočka kuoli vuonna -77 useita tunteja kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.)