Kun ihminen haluaa päästä tyhmyyden tilasta – tai itse aiheutetusta alaikäisyyden tilasta niin kuin sanoi Kant – hän asettuu itseään vastaan. Hän asettaa jonkin osan itsestään vastustuksen kohteeksi. Ainakin E.M. Cioran näki tällaisen aggressiivisuuden, hyökkäämisen itseään vastaan, välttämättömäksi.
Tällainen askeesi, väkivalta, saattaa johtaa levottomaan heilumiseen. Cioranille se oli samaa kuin pirun imitoiminen. Niin kuin Dostojevskin henkilöt ajattelija rimpuilee, kääntyilee, ponnahtaa äkkiä pystyyn ja on itsensä kanssa ristiriidassa. Bahtinin sanoin ajattelija ei käy yksiin itsensä kanssa. Hänessä kumoutuu kaava A=A.
Kun ajattelee itseään vastaan, se ei merkitse, ettei olisi läsnä sanoissaan. Dostojevskin henkilöhahmojen suuruus on siinä, että he ovat ajatus, idea ruumiillistuu heissä; se ei ole koskaan abstrakti, heistä irrallinen teoreema, jolla ei ole seurauksia, usein kohtalokkaita seurauksia. He ovat läsnä sanoissaan. Idea on aina myös tekoja. Idea voi olla huono ja teot kauheita, mutta suuruus on tässä: sanat eivät ole vain sanoja, vaan myös tekoja. Harmonia ja suurin mahdollinen jännite syntyvät samanaikaisesti, toisistaan.
Ajattelija kykenee ilmaisemaan sen minkä hän on kohdannut. Jos hän yrittää ilmaista yleisiä asioita, hän rakentaa yleisyyksiä, ilmaisee mitä hän ei ole kohdannut eikä voi kohdata. Rohkea yrittää laajentaa itseään ja kosketustaan maailmaan, mutta kadottamatta konkretiaa; hän rientää kohtaamaan maailman.
Tällainen metodinen sivuhuomautus ja ponnistuksen ylistys...jotta muistuttaisimme itseämme siitä, että on pistettävä itsensä likoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti