Ongelmani on puheen ongelma – totuuden sanomisen ja kuuntelemisen ongelma – ja kysymys askeesista, siitä mitä voimme itsestämme tehdä. Miten voi sanoa totuuden? Missä voi sanoa totuuden? Miten voin muuttaa suhdetta itseeni? Kysyn tällaisia kysymyksiä. Yritän keksiä näkökulmia, jotka muuttaisivat suhdetta itseemme ja tekisivät uudenlaista tilaa kuuntelemiselle ja kuulemiselle.
Jos joku puhuu Ihmisestä tai Yhteiskunnasta, pidän puheita abstrakteina. Kun joku puhuu Pelastuksesta, pidän puheita epämielenkiintoisina. Jonkun mielestä on kyse minun rajoittuneisuudestani, mutta minulle kyse on vain siitä, että tämä ei ole minun ongelmani.
Kyse ei ole erehtymisestä tai oikeassaolemisesta! Ajattelemisessa – toiminnassa joka ansaitsee tämän nimen – ei ole kyse oikeassaolemisesta tai erehtymisestä, vaan liikkumisesta paikasta toiseen. Siksi en pidä ohjelmista, opeista, mielipiteistä enkä valmiista vastauksista. Pidän näkökulmista, näkökulmien taiteesta. Näkökulmat ovat minun tapani filosofoida. Siitä ei tarvitse pitää eikä sitä tarvitse arvostaa. Tätä filosofoimisen tapaa ei ole tehty aplodeja varten. Se on tehty hakkaamaan jäätä ja havisuttamaan pysähtynyttä puuta.
Voi olla, että epäonnistun. Hymyilyttää tämä nykymaailman onnistumiseen ja menestykseen liittyvä palvonta. Miten suuria epäonnistujia onkaan! Jos minä epäonnistun jäänhakkaajana, ottakaa askel taaksepäin ja katsokaa, millaista jäävuorta hennot käsivarteni hakkasivat.
Joskus ajattelen huokaisten, ettei paljoakaan voi tehdä. Viholliset ovat piirittäneet ja he ovat sekä voimakkaampia että älykkäämpiä. On silti tehtävä – siinä on mieli, tarkoitus, kauneus...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti