Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus

 Spencer

Filosofiakahvila 19.11./20.11./21.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Modernia aikaa määritteli vielä muutama vuosikymmen sitten usko ja toivo. Uskottiin edistykseen, oltiin jopa utopistisia; ajateltiin, että tulevaisuus voi olla paratiisi. Tällainen usko vaikutti myös filosofiassa, erityisesti historian filosofiassa. Turgot (1727-1781), fysiokratian isä, Hegel tai Herbert Spencer (1820-1903) olivat optimistisia. He näkivät kehitystä, parantumista, täydentymistä.

Tässä kehitysuskossa oli varmasti mukana kristinuskosta perittyä teleologisuutta ja ajatus paratiisiin, vaikka maanpäälliseen, pääsemisestä. Kristinuskossa oli ainakin jossain vaiheessa kuitenkin apokalyptisyyttä. Alussa oli paratiisi, lopussa maailmanloppu. Nykyisyys oli tyhjä; se oli vain katastrofin odottamista. Yksilön tasolla nykyisyys oli vain taivaaseen pääsemistä edeltävä siirtymävaihe. Hegelin tai Spencerin maailmassa nykyisyys oli askel, välitila, nousua kohti parempaa.

Sodat, teknologisen ja tieteellisen kehityksen tuomat haitat ovat murentaneet tätä uskoa. Tietyllä tavalla olemme palanneet apokalyptisyyteen, nykyisyyden tyhjenemiseen. Tulevaisuus on nykyhetkeä huonompi tai se on jotain katastrofaalista: ekokastrofi, ydintuho, ihmiskunnan nälkiintyminen. Maailmanloppua ei enää ennusta pappi, vaan joskus tiedemies tai insinööri, tekoälyn kehittäjä.

Jos tutkisimme menneisyyttä toisin (etsimättä järkeä, logiikkaa, välttämättömyyttä tai kaavaa) suhteemme myös nykyisyyteen ja tulevaisuuteen voisi muuttua. Kun näen, että menneisyydessä oli toisin, en näe ainakaan aina, että nyt on paremmin (en siis löydä todistetta edistymisestä). Tästä erosta voin silti suodattaa ajatuksen, että se mikä nyt näyttäytyy itsestään selvänä, pysyvänä tai välttämättömänä, ei sitä ole.

Voin myös etsiä menneisyyden tapahtuman, joka tietyssä mielessä läpäisee tämän ajan, on siinä mukana, toistuu siinä. Jostain yksilöstä sanottiin, että hän on vääräoppinen ja hänet karkotettiin tai poltettiin. Sanaa “vääräoppinen” ei ainakaan yhtä yleisesti käytetä, ihminen on keksinyt uusia, hienoja, sanoja, mutta tulos on sama, vaikka nimenomaan elävältä polttamista ei käytetä enää neutralisoinnissa. Voin yrittää tuoda nämä mekanismit esiin, jotta toistaminen loppuisi tai ainakin tulisi vaikeammaksi.

Menneisyydestä voi löytää myös salatun tai unohdetun esimerkin, innoituksen lähteen. Monesti toimimme menneisyyden toiminnasta, taistelusta, käsin; menemme kohti tulevaa menneisyydestä käsin. Tätä ei ole pakko uskoa. Mutta sensorit, virallisen historian kirjoittajat ja joskus elokuvantekijät uskovat siihen eli he haluavat aktiivisesti unohtaa tai viestittää, ettei sitä toimintaa tai taistelua menneisyydessä ollut. On muistettava, että muistia kontrolloidaan ja ohjataan.

Kun nykyisyys ei ole tyhjä eli aika eletään toisin, voimme ainakin uskoa tulevaisuuteen: se on sitä mitä teemme siitä, ainakin jossain määrin. Tämä ei merkitse, ettemme tekisi nykyisinkin ja tulevaisuudessa erehdyksiä ja virhearvioita. Ehkä meidän ei tarvitse heittää toivoa ja toivon periaatetta roskiin. Tottakai meidän täytyy olla valppaita ja varovaisia, koska myös meidän toivoamme voidaan käyttää meitä vastaan.

Lähtökohtaisesti voisi sanoa kuitenkin – ainakin itselleen – neuvoksi: ”Älä ole huolissasi tulevaisuudesta, tutki menneisyyttä.” Voisi puhua tietysti nietzscheläisemmin. Elä nykyisyys toisin, jotta toimit tulevaisuuden puolesta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nuoli nykyisyyden läpi

ESPANJA NYT -LUENTO TORRE DEL MARISSA 19.2. klo 14.00. PAIKKA: RAVINTOLA LA SORRENTINA, PASEO MARITIMO DE PONIENTE (SYÖMÄÄN VOI TULLA AIKAISEMMIN)

Fuengirolan Ajankohtaista asiaa -kahvila seuraavan kerran 27. helmikuuta.

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 19.2. ja Fuengirolassa 20.2. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

En ole ainoa, joka näkee nykyfilosofian tehtäväksi diagnoosin tekemisen. Potilas ei ole sattumanvarainen tapaus, jolla on varaa maksaa. Se on nykyisyys, ajattelijan oma aika. Ehkä filosofista tulee näin filosofi-journalisti, mutta hänen toimintansa myös eroaa journalistin työstä.

Journalisti puhuu siitä, mistä jo valmiiksi puhutaan: poliitikkojen sanomisista, päätöslauselmista, räjähdyksistä, onnettomuuksista. Kun hän puhuu todellisuuden näkymättömästä puolesta, hän puhuu salaisuuksista, piilotetuista toimista, esim. korruptiosta, salaisista pankkitileistä veroparatiisissa. Filosofi ei tunnu olevan samalla alalla. Hän ei tunnu olevan kiinnostunut ihmisten sanomisista tai räjähdyksistä tai edes salaisuuksista. Silti heillä voi olla yhteinen kysymys, jos filosofi katsoo omaa aikaansa ja tekee diagnoosia. He molemmat kysyvät: ”Mitä tapahtuu?”

Älykäskin journalisti voi hymähtää ja sanoa: ”Minulla ei ole mitään tekemistä filosofian kanssa. Minä olen tekemisissä todellisuuden kanssa.” Mutta mitä hän yrittää tehdä? Miten hän on tekemisissä todellisuuden kanssa? Hän yrittää palvella ihmisiä ja tarjota tärkeää tietoa. Kun hän julkaisee uutisen, joka sisältää nimiä ja muita yksityiskohtia, näiden yksityiskohtien täytyy olla relevantteja, asiaankuuluvia. Journalisti on todellisuudessa filosofisen (epistemologisen ja eettisen) ongelman edessä. Mikä on tärkeää tietoa? Mikä on relevanttia? Todellisuuden kanssa tekemisissä oleminen vaatii muutakin kuin reportterin vainua; se vaatii ajatusta.

Filosofi, joka pohtii luonteeltaan teknistä tai metafyysistä kysymystä, voi hymähtää: ”Tällä ei ole mitään tekemistä jokapäiväisen politikoinnin kanssa.” Silti natsit ja stalinistit filosofoivat, käyttivät filosofien ajatuksia ja käsitteitä. Filosofi, joka unohtaa tämän, on yhtä vastuuton kuin journalisti, joka kieltää ajatuksen.   

Kuvitelkaamme eteemme metodologinen mies tai nainen. Hän haluaa kuvata nykyistä tai mennyttä todellisuutta, tapahtumaa tai ilmiötä. Kuvauksen voi tehdä monella tavalla. Se voi pitää sisällään artikuloidun tai artikuloimattoman ajatuksen siitä, että koska näin on, niin tulee olemaan jatkossakin. Monta kertaa kuvauksessa sanotaan – suoraan tai epäsuoraan – jostakin asiantilasta: ”On sanomattakin selvää...” Journalistin ja kriittisen filosofin velvollisuus on toimia toisin. Heidän ei tarvitse antaa toivoa, mutta heidän tulee näyttää, että pysyvältä tuntuvassa, kivettyneessä maailmassa on aina säröjä.

Nykyisyys, jokapäiväinen ajankohtaisannos, hämmentää mieliä. Se myös säätää ja ohjaa mitä on mielissä – mitä tapahtumia, mitä kysymyksiä ihmiset tuskailevat. Ongelma on, että joskus tuo mieleemme tuotu asia tai kysymys on käsky, raja tai kriteeri. Jos joku erehtyy nostamaan esiin ongelman, johon ei ole valmista vastausta, sitä pidetään epärelevanttia, koska käsillä oleva aihe on jokin muu. Näin saatetaan sanoa siitä huolimatta, että esiin nostettu ongelma liittyisi käsillä olevaan aiheeseen.

Olisi opittava, ettei mitään voi oppia, jos ei käy käsiksi ongelmiin. Silloin voi oppia myös, mikä tai kuka on. Kysymys on nuoli, joka ammutaan nykyisyyteen. Jousimiehen tarkkuudesta riippuu, mihin se osuu. Hänen voimastaan riippuu, miten syvälle se uppoaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ajankohtaista asiaa

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA
AIKA: 31.TAMMIKUUTA KLO 13.30
PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, AVENIDA DE LOS BOLICHES 4, SAUNAN TERASSI

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tyhjyys mahdollisuutena

(Robert Musil)

Monella tavalla on ilmaistu ja koettu, että ajaltamme puuttuu henkinen suunta ja moraaliset koordinaatit. Jo Hölderlin puhui jumalien vetäytymisestä, Nietzsche puhui Jumalan kuolemasta. Nihilismi ilmaisi monella tavalla, monin sanoin, ettei arvoilla eikä totuuksilla ollut pohjaa. Modernia aikaa on siis leimannut kokemus tyhjyydestä tai puutteesta, onttoudesta.

Tämä tyhjyys tai puute on varmasti myös mukana loputtomassa projektissa, jonka Robert Musil (1880-1942) käynnisti joskus 1900-luvun alkupuolella. Mies vailla ominaisuuksia (1930-1943) on romaani tyhjyyden edessä, tyhjän päällä, esitetystä kysymyksestä: ”Miten minun pitäisi elää?” Mielenkiintoista on, että koordinaattien, pohjan puute, tyhjyys, näyttäytyy mahdollisuutena niin kuin se todellisuudessa oli myös Nietzschelle, jopa joillekin nihilisteille, joille nihilismi ei ollut yksinkertaisesti kaikkien arvojen arvottomuutta, vaan tilanne, jossa uudelleen tulee ajankohtaiseksi kysyä: Miten minun pitäisi elää? Kun ikivanhat varmuudet ja tuhatvuotinen perusta romahtavat, seuraus ei ole kaaos, vaan haaste.

On tunnettua, että tähän uuteen tilanteeseen on vastattu ja reagoitu eri tavoin. Pohjattomuuden tunteeseen ollaan reagoitu myös niin, että ollaan etsitty vanha pohja, vahvistettu sitä, perustettu perusta. Fundamentalismi tulee sanasta fundamentum, perustus, pohja. Nihilismiäkin on monenlaista. Jos nihilismi on vain sitä, ettei tunne pohjaa, perustaa, sitä ei välttämättä tarvitse ylittää, siitä ulos päästä. Ongelmallista on, jos nihilismi merkitsee kaiken merkityksettömyyden tunnetta, passiivisuutta, halua kostaa oma turhautuneisuuden tunne.

Musil ja muut, jotka kysyvät kysymyksensä tyhjyyden edessä, tyhjän päällä, luovat aktiivista suhtautumista omaan aikaansa, nykyisyyteen; he ottavat sen kysymyksenä ja haasteena, eivät väistä tunnetta perusteettomuudesta. Tunne perusteettomuudesta saattaa houkutella pakenemaan, väistämään katseen omasta ajasta: halutaan takaisin menneisyyteen, kulta-aikaan tai kuvitellaan uljas tulevaisuus. Kuvittelematta uljasta tulevaisuutta aktiivisesti aktuaalisen, modernin, ihmisen kysymys on silti, miten toisenlainen olemisen tapa olisi mahdollinen – sellaisen, joka ei tarvitse perustaa eikä pakene tyhjyyttä.

On siis huomattava, että Musilin – ja muiden ajattelijoiden  - kokemuksissa modernista yhdistyvät kolme asiaa. 1) Kokemus tyhjyydestä 2) Kysymys nykyisyydestä 3) Tarve kysyä ”toisesta olemassaolon tavasta”, sen mahdollisuudesta.

Tyhjyyteen, perusteettomuuteen, sisältyvä mahdollisuus on siis toiseus. Todellinen elämä tai uusi elämä, toisenlaisen olemisen mahdollisuus, on konkreettinen; se merkitsee eroa, joka syntyy maailmaan, ihmisten käsityksiin. Kyse on voimasta, joka muuttaa elämää, avaa uusia näkökulmia. Mitä on moderni? Ehkä sitä ei pidäkään yrittää hahmottaa aikakautena, vaan asenteena niin kuin totesi Michel Foucault. Se on asenne, joka on suhde nykyisyyteen ja omaan itseen ja jonka lihallistuminen merkitsee toiseuden, toisen maailman, ilmaantumista. Ajattelijan tehtävä nykyisyydessä, omassa ajassaan, on ”pistää toiseuden välähdys vibroimaan oman elämän ja sanojen kautta” käyttääkseni Frédéric Grosin sanoja.

Tämä kaikki on yksinkertaista, mutta vaativaa. Ei tarvita raskasta systeemiä, kivijalkaa. Todellinen maailma riittää, maapallo riittää. Vaikeus on siinä, että tällainen asenne vaatii jatkuvaa työskentelyä, asenteen jatkuvaa aktivoimista.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Särö ja räsähdys: nykyisyyden ajatteleminen

(Friedrich Nietzsche)

Kautta aikojen ajattelijat asettivat vastakkain ikuisuuden ja ajan. Sekä ikuisuutta että aikaa vastaan asettuu se mikä on aktuellia, ajankohtaista, se mikä on nykyisyyttä. On helppo nähdä, että Kantista, Hegelistä ja Nietzschestä lähtien filosofinen ajattelu on kohdistunut tähän nykyisyyteen, siihen mitä tapahtuu – ainakin tämä väite pätee osaan ajattelusta, joka ei ole ottanut tehtäkseen kysyä ikuisia kysymyksiä, katsella sub specie aeternitatis, ikuisuuden näkökulmasta.

Moderni aika ei tietenkään keksinyt kritiikkiä eikä myöskään nykyisyyttä. Antiikin maailmassa oli kirjallisuudenlaji, josta käytetään nimitystä menipposlainen satiiri. Mihail Bahtinin mukaan se poikkesi esim. tragediasta ja eepoksesta, koska sen lähtäkohta oli nykyisyys, oma aika. Menipposlainen satiiri oli usein filosofien käyttämä laji.

Olisi hienoa, jos kuulisi ruohon kasvavan. Minulle riittäisi myös, jos näkisin liian kivettyneessä todellisuudessa särön, kuulisin siinä räsähdyksen. Nykyisyyden ajatteleminen ei merkitse suremista, nostalgiaa, aikaisempien aikojen ihailua eikä uljaan tulevaisuuden odottamista. Vaikka joku arvostelisikin omassa ajassaan olevia virtauksia, apaattisuutta tai passiivisuutta, se ei merkitse oman aikansa, nykyisyyden halveksimista. Positiivinen suhde omaan aikaan ei merkitse negatiivisen kieltämistä, vaan sitä, että näkee nykyisyyden mahdollisuutena - näkee särön, kuulee räsähdyksen. Mikä on ollut itsestään selvää, ei enää ole sitä eikä välttämätön tunnu enää niin välttämättömältä.

Kun Immanuel Kant etsi omasta ajastaan merkkejä edistyksestä, hän otti esille Ranskan vallankumouksen. Erityistä ja erikoista hänen tavassaan lähestyä teemaa oli se, ettei hän puhunut vallankumouksen onnistumisesta tai sen seurauksista, vaan tavasta, jolla siihen suhtautuivat monet, jotka eivät siihen osallistuneet. Hän näki merkin edistyksestä innostuksesta, jota vallankumous herätti.

Kun etsimme säröä omassa ajassamme, on huomattava, ettei se ole välttämättä suuressa tapahtumassa, kansannousussa tai mullistuksessa, vaan jossakin lähes näkymättömässä, esimerkiksi innostuksessa. Vallankumousten tulokset voivat olla keskinkertaisia, mutta ihmisissä tapahtunut liikahdus ei ole silti merkityksetön. Espanjassa ollaan kyllästytty moniin asioihin järjestelmässä, muun muassa siihen miten kaksi puoluetta ovat monopolisoineet politiikan. Viimeisten EU-vaalien tulos herätti innostusta yli puoluerajojen: liikkumaton todellisuus ei olekaan niin liikkumaton.

Haluan ottaa esiin vaatimattomalta vaikuttavia esimerkkejä säröistä ja räsähdyksistä. Esimerkit ovat lähtökohtaisesti ”negatiivisia”. Yksityisessä sairaalassa työskennellyt psykologi erotettiin tehtävistään, kun hän oli julkisesti arvosteli tapaa määrätä masennuslääkkeitä. Tuomaria vastaan nostettiin syyte ja hänet erotettiin tehtävistään, kun hän yritti tutkia pankkiirin toimia. Entinen pankin työntekijä on joutunut painostuksen ja uhkailun kohteeksi, kun hän paljasti laitoksen toiminnan veroparatiisien kanssa ja kytkökset rikolliseen toimintaan. Näissä esimerkeissä on jotain vastaavaa ja samalla tavalla kielteistä, mutta ne ovat myös samantapaisesti mielenkiintoisia: muutamat yksilöt tekevät oikosulkuja, edes pieniä; he pakenevat systeemiä, tekevät edes lyhyen lennon. Positiivista näissä esimerkeissä on se, että vaikka tekijät joutuvat pulaan, he samalla paljastavat systeemin luonteen. Samalla nämä yksilöt omalla esimerkillään todistavat, että voi olla toisin, kaikesta huolimatta, vaikka systeemi tuntuisi olevan perustettu peruskallion eli rahan päälle. 

Nämä ovat vain julkisuuteen tulleita esimerkkejä. On nähtävissä vielä näkymättömämpiä esimerkkejä ”vastakulttuurista”. Tänään ei ehkä riitä liian pitkä tukka tai liian lyhyt hame. Joskus se on affektiivisuus, lämpö, toisenlainen suhde ihmisten välillä siellä missä sitä ei odoteta.

Tietenkin voi sanoa, ettei filosofi edes oman aikansa ajattelijana ole toiminnan nainen tai mies. Hyvä niin. Ollessaan outo hän on outo myös suhteessa omaan aikaansa, luo etäisyyttä joka tekee ajattelemisen mahdolliseksi. Silloin toiminta ei ole enää niin välitöntä, varmaa ja helppoa. Miten nämä oikosulkuihmiset muuten tulisivat mahdolliseksi? Ajattelun ikävyys, sen epämukavuus on siinä, että ei ole enää myöskään niin helppoa olla koneen osa.

On muistettava mitä Nietzsche kirjoitti Aurorassa (Morgenröte): ”Kaikki kunnia mielipiteillenne. Mutta pienet poikkeavat teot ovat paljon arvokkaampia.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kevään kompassi

Kevään aiheista. Jos syksyn yksi avoimesti keskeisiä ja välillä jossain sisällä uivista teemoista oli totuus, keväällä herää toinen, ehkä vielä mutkikkaampi kysymys asenteesta, jota elämä, tilanteet ja todellisuus meiltä vaativat. Näin ainakin ajattelin, kun valitsin aiheita, joista toiset – niin  kuin aina – ovat pyydettyjä.  Yksi jo ehti kommentoida, että otsikoista erkanee polkuja eri suuntiin, rajattomiin muka. Toivottavasti. Vaikka se tarkoittaisi, että alkuperäinen ajatukseni olisi haihtunut.

Toivottavasti minulla olisi jotain sanottavaa. Yhä vähemmän minulla on. Siinä olen kuin Sokrates, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Ehkä minusta on tulossa filosofi. Ongelma on se, etten millään tavalla ole organisoinut filosofiakahvilaa sokraattiseksi istunnoksi, jossa minä kyselisin, testaisin, olisin nenäkäs. Lähtökohta, alkutilanne, on pikemminkin päinvastainen: Minä saarnaan ja/tai yritän tuoda esiin jonkun näkökulman, saada alkuun keskustelun ja altistan itseni erilaisille kysymyksille.

Keskustelun eteneminen ja etenemisen hedelmällisyys ei ole pelkästään minun tietämyksestäni, osaamisestani tai taitavuudestani kiinni. Minulle esitetään myös tyhmiä kysymyksiä enkä tajua aina, heti ja nopeasti, niiden olevan sellaisia. Minulta kysytään mielipiteitäni niin kuin niillä olisi jotain väliä. Kysytään niitä gynekologisia asioita etc. Osallistujat eksyvät – monesti rakastettavalla tavalla – omiin kiinnostuksen kohteisiinsa. Suostun melkein kaikkeen; rakastan seikkailua ja harhailua. Harhaileminen saattaa silti väsyttää, sillä suunnattomuus on raskasta.

Eksyminen, meneminen toisaalle, on silti yleensä myönteinen kokemus. Opimme, ettei alkuperäiseen kysymykseen tai minun esittämään näkökulmaan tarvitse kiinnittyä.  Parhaimmillaan herää sellainen kevään henki, keveys ja vapaus, tunne siitä ettei tarvitse olla tosissaan eikä niin kovin vakavissaan – ei tarvitse olla raskas ollakseen filosofinen, ihmettelevä ja kysyvä ja kriittinen.

Haluan ja tahdon siis kevään heräämistä, uusia hulluja keskusteluja. Vaikka ne väsyttäisivät. Viimeisillä voimillani aion tuoda esiin viimeisen, toivottavasti purevan terävyyteni, sillä kysyn kysymyksiä keskustelusta, kysyn kuka suostuun ajattelemaan ja lyön puukon omaan kylkeenikin, kun kysyn: Voiko filosofiaa opettaa?

Kun olin opiskelija, en ollut varma siitä mitä teen, onko ajatteluni ajattelua ja kysyin mitä se on. Ihmettelin kun muut eivät ihmetelleet, olivat niin varmanoloisia. Sitten tajusin, että tyhmyydessäni oli viisautta, koska on aika hyvä kysymys tämä: Mitä on ajatteleminen? Nyt kiinnittäisin sen yhteen ankkuriin,  nykyisyyteen. Toivoisin, että se on enemmän kuin ankkuri: kompassi. Sellainen on lähtökohtani ainakin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsekritiikkiä (Kun palaan totuuteen)

Kun joskus palaan totuuteen, tähän mahdottomaan kysymykseen, toivon olevani selkeämpi. Aion puhua toisesta totuudesta niin kuin puhui Bahtin, joka käytti mieletöntä ilmaisua ”naurun totuus”. Mutta vielä enemmän haluan tuoda esiin sen, ettei kyse ole vain toinen, erilainen, kummallinen totuus, vaan totuuden toiseus.

Se että totuus on mahdoton aihe ja ettei kukaan ole tajunnut puoliakaan edes siitä vaatimattomasta näkökulmastani, jonka toin esiin, tuli minulle hyvin selväksi. Opin siis jotain tänä syksynä: Joudun palaamaan aiheeseen, olemaan hyökkäävämpi tai vielä mieluummin ovela.

Minun on siis oltava tulevaisuudessa selkeämpi, joissakin tapauksissa ovelampi tai jopa pirullisempi. Mutta palatessani kysymykseen totuudesta on minun oltava konkreettinen, osattava tuoda esiin konkreettinen esimerkki. Ennen kuin voin puhua siitä esimerkistä, tuoda sen esiin, joudun puhumaan ihan muusta: tietystä asenteesta, suhteesta nykyisyyteen. Filosofoiminen on tällaista; se on hyvin hidasta, kovin mutkikasta etenemistä.

Kun joku osoittaa minulle suoran polun, menen sinne. Tottakai. Hyvin mielelläni. Mutta epäillen menen, kokemuksistani johtuen. Lupaukset siitä, että filosofoiminen tekisi viisaaksi, onnelliseksi tai tasapainoiseksi saattavat olla liioittelua. Harrastakaa mielummin joogaa. Tai syökää hyvin, nukkukaa riittävästi, harrastakaa liikuntaa. Itsekritiikkini aihe ei ole se, etten olisi tehnyt ihmisistä onnellisia. Se on tämä: En järkyttänyt ketään. 

Ajallisuus

 (Kairos)

Aika on varmaankin esimerkillinen filosofinen ongelma, myös silloin kun sen kanssa painivat fyysikot. En ajattele nyt aikaa suurena metafyysisenä aiheena, vaan ajattelen aikaa jonakin, joka meidän on läväistävä ja joka meidät läpäisee. Käännän katseeni kokemuksiin, muutoksiin ajan kokemisessa ainakin enemmän kuin liian korkealla lentäviin ja siksi jäätyviin ideoihin. Minun ongelmani ei ole aika, vaan ihmisen suhde aikaan tai olemassaolon ajallisuuteen.

Olemme esimerkiksi hahmottaneet ajan ajatellen alkuperää tai olemme ajatelleet päämäärää, päätepistettä. Alkuperän ajattelijat ja kuvittelijat ovat luoneet myyttejä siitä, miten kaikki syntyi ja hohdokkaita tarinoita alkuperäisestä kulta-ajasta. Tämä on yksi tapa kokea ajallisuus: oma aika tai nykyisyys koetaan tyhjäksi, koska se nähdään rappiona ja surkeutena verrattuna muinaiseen kulta-aikaan. Se voidaan kokea tyhjäksi myös siksi, että tulevaisuudessa odottaa täyttymys, jokin tila jota ei olla saavutettu.

Luonnosmaisesti ja yksinkertaistaen voi sanoa, että nykyisyys on kääntynyt kahdella tavalla positiivisen arvottamisen kohteeksi. On olemassa perinne ja ajattelutapa, kokemus että huomion täytyy kohdistua tähän hetkeen, nykyisyyteen, sillä meillä ei ole muuta ja on unohdettava tulevaisuuden pelkääminen ja menneisyyden tapahtumien turha pyörittäminen. Tätä voisi sanoa spirituaaliseksi perinteeksi. Nykyisyys koetaan ainoaksi mitä meillä on. Joissakin tapauksissa hetki on jotain jota kaivataan, tarvitaan; halutaan ettei olemassaolo ole lykättyä, jonkun projektin orjuuttamaa. Voisi antaa hyvin erilaisia esimerkkejä: Marcus Aurelius, Kierkegaard, Bataille.

Toista nykyisyyden arvottamisen tapaa voisi nimittää poliittiseksi. Tässä tavassa koetaan tarpeelliseksi tehdä diagnoosia nykyisyydestä, tehdä katkos jatkumoon, nähdä ja tehdä jokin muu mahdolliseksi. Politiikka on ymmärrettävä tässä toiminnaksi, joka vapauttaa nykyisyyden olemassaolevista perinteisistä tulkinnoista, tuo siihen täyteyden. Nykyisyys murtuu eräänlaisten sähkökatkosten kautta ja se avautuu silloin kohti tulevaisuutta.

On tunnettua, että kreikkalaisilla oli kolme ajan jumalaa: Kronos, Aion ja Kairos. Yleensä nämä sanat tulkitaan niin, että kronos merkitsee lineaarista aikaa, jatkumoa menneisyydestä nykyisyyteen ja nykyisyydestä tulevaisuuteen. Kronos on tiktak-aika. Aion puolestaan merkitsee ikuisuutta, ajan ikuisuutta, ei kuitenkaan ikuisuutta ajan ulkopuolella niin kuin myöhemmin kristillisessä maailmassa. Kairos merkitsee hetkeä, tilaisuutta.

Kreikkalaiset käyttivät sanaa kairos puhuessaan ”oikeasta hetkestä”; se oli tekninen termi, jota käytettiin yhtä lailla lääketieteessä kuin eettisessä keskustelussa. Lääkärin pitää keksiä ja tajuta, mikä on oikea hetki toimia. Kairos oli myöhemmin kristityille ”Jumalan aika”, saapumisen aika.

Monet ajattelijat ovat tarttuneet kairoksen käsitteeseen, tehneet siitä omansa. Syy on yksinkertaisesti se, että sen avulla voi luoda toisenlaisen katseen nykyisyyteen ja se mahdollistaa irtaantumisen kronologisesta, lineaarisesta ajattelusta. Ajallisuuden voi kokea toisin; aika on tilanne ja tilaisuus. Viime vuosisadan alkupuolella käsitettä käyttivät muun muassa Martin Heidegger ja teologi-filosofi Paul Tillich.  Esimerkiksi Tillich tarttuu ideaan asettaen vastakkain kronoksen ja kairoksen ideat, ja kairos liittyi hänellä ihmisen ajallisuuteen ja muuttumisen mahdollisuuteen.

Minun hypoteesini on, että kairoksen kautta voi ajatella sitä, mikä yhdistää spirituaalista ja poliittista nykyisyyden arvottamista. Molemmissa lähtökohtana on muutos. Aika on muutosta: katoamista ja ilmestymistä, kuolemaa ja syntymää. Tämä on syy siihen, miksi ajallisuus on koettu niin tuskalliseksi, vihattavaksi. Kairos tekee kuitenkin ajallisuudesta mahdollisuuden; nykyisyys ei ole tyhjä hetki ennen katoamista, vaan se on raskaana mahdollisuuksista, tilaisuuksista. Tämä ei merkitse sitä, että ajallisuus olisi hallittavissa. Mikään suunnitelma ei kestä; tulevaisuus on ennakoimaton. Kairos merkitsee sitä, että ihminen asettuu alttiikki yllätyksille, uhalle.

Menneisyys ei ole monumentteja, vaan jotain johon maailma katoaa jotta uutta voisi ilmaantua ja samalla se on mahdollisuuksia, joita nykyisyydessä voidaan aktualisoida. Aika ei ole jono; se on näyttämö, jossa asiat ja hahmot katsoavat ja ilmaantuvat. Se on olemassaolon historiallista toteutumista. Voisi sanoa  Heideggeria seuraten: Elämä ei ole vain  tapahtumista ajassa, vaan ajan itsensä elämistä.

On eri asia kokea kiire, se ettei ole aikaa ja kokea, että on aikaa. Kiireessä ihminen on ajan orja. Kun voi sanoa, että on aikaa, se merkitsee: Vielä voi oppia. Ei ole välttämätöntä muistella menneisyyttä. Unohtaminen tekee meistä kevyempiä. Mutta oman ajallisuutensa unohtaminen on sama kuin itsensä huolehtimisen unohtaminen; se on laiminlyönti, itsensä jättämistä heitteille.

Tie ulos

Nykyisyydessä, keskellä sen kehää, on jokin aina epätodennäköistä – jokin olemassaolon tapa, näkemisen tapa, suhde ihmisten välillä. On keksittävä tuo epätodennäköinen, kuviteltava se ja etsittävä tietä ulos kehästä.

Kieltämättä olen välillä eloton ja sanaton. Pakenen vuorille tutkimaan, ajattelemaan, kirjoittamaan ja sitten lamaannun. Nämä kuolleet viikot ovat silti edellytys uudelle täyteyden tunteelle, uudelleensyntymiselle. Monen kuolleen viikon jälkeen - epätodennäköisten kohtaamisten seurauksena - heräsin ja kirjoitin nämä sanat, jotka ovat jälki, jota tahdon seurata:

Ajatteleminen on irtaantumista meihin kiinnittyneistä ajatuksista.