Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus

 Spencer

Filosofiakahvila 19.11./20.11./21.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Modernia aikaa määritteli vielä muutama vuosikymmen sitten usko ja toivo. Uskottiin edistykseen, oltiin jopa utopistisia; ajateltiin, että tulevaisuus voi olla paratiisi. Tällainen usko vaikutti myös filosofiassa, erityisesti historian filosofiassa. Turgot (1727-1781), fysiokratian isä, Hegel tai Herbert Spencer (1820-1903) olivat optimistisia. He näkivät kehitystä, parantumista, täydentymistä.

Tässä kehitysuskossa oli varmasti mukana kristinuskosta perittyä teleologisuutta ja ajatus paratiisiin, vaikka maanpäälliseen, pääsemisestä. Kristinuskossa oli ainakin jossain vaiheessa kuitenkin apokalyptisyyttä. Alussa oli paratiisi, lopussa maailmanloppu. Nykyisyys oli tyhjä; se oli vain katastrofin odottamista. Yksilön tasolla nykyisyys oli vain taivaaseen pääsemistä edeltävä siirtymävaihe. Hegelin tai Spencerin maailmassa nykyisyys oli askel, välitila, nousua kohti parempaa.

Sodat, teknologisen ja tieteellisen kehityksen tuomat haitat ovat murentaneet tätä uskoa. Tietyllä tavalla olemme palanneet apokalyptisyyteen, nykyisyyden tyhjenemiseen. Tulevaisuus on nykyhetkeä huonompi tai se on jotain katastrofaalista: ekokastrofi, ydintuho, ihmiskunnan nälkiintyminen. Maailmanloppua ei enää ennusta pappi, vaan joskus tiedemies tai insinööri, tekoälyn kehittäjä.

Jos tutkisimme menneisyyttä toisin (etsimättä järkeä, logiikkaa, välttämättömyyttä tai kaavaa) suhteemme myös nykyisyyteen ja tulevaisuuteen voisi muuttua. Kun näen, että menneisyydessä oli toisin, en näe ainakaan aina, että nyt on paremmin (en siis löydä todistetta edistymisestä). Tästä erosta voin silti suodattaa ajatuksen, että se mikä nyt näyttäytyy itsestään selvänä, pysyvänä tai välttämättömänä, ei sitä ole.

Voin myös etsiä menneisyyden tapahtuman, joka tietyssä mielessä läpäisee tämän ajan, on siinä mukana, toistuu siinä. Jostain yksilöstä sanottiin, että hän on vääräoppinen ja hänet karkotettiin tai poltettiin. Sanaa “vääräoppinen” ei ainakaan yhtä yleisesti käytetä, ihminen on keksinyt uusia, hienoja, sanoja, mutta tulos on sama, vaikka nimenomaan elävältä polttamista ei käytetä enää neutralisoinnissa. Voin yrittää tuoda nämä mekanismit esiin, jotta toistaminen loppuisi tai ainakin tulisi vaikeammaksi.

Menneisyydestä voi löytää myös salatun tai unohdetun esimerkin, innoituksen lähteen. Monesti toimimme menneisyyden toiminnasta, taistelusta, käsin; menemme kohti tulevaa menneisyydestä käsin. Tätä ei ole pakko uskoa. Mutta sensorit, virallisen historian kirjoittajat ja joskus elokuvantekijät uskovat siihen eli he haluavat aktiivisesti unohtaa tai viestittää, ettei sitä toimintaa tai taistelua menneisyydessä ollut. On muistettava, että muistia kontrolloidaan ja ohjataan.

Kun nykyisyys ei ole tyhjä eli aika eletään toisin, voimme ainakin uskoa tulevaisuuteen: se on sitä mitä teemme siitä, ainakin jossain määrin. Tämä ei merkitse, ettemme tekisi nykyisinkin ja tulevaisuudessa erehdyksiä ja virhearvioita. Ehkä meidän ei tarvitse heittää toivoa ja toivon periaatetta roskiin. Tottakai meidän täytyy olla valppaita ja varovaisia, koska myös meidän toivoamme voidaan käyttää meitä vastaan.

Lähtökohtaisesti voisi sanoa kuitenkin – ainakin itselleen – neuvoksi: ”Älä ole huolissasi tulevaisuudesta, tutki menneisyyttä.” Voisi puhua tietysti nietzscheläisemmin. Elä nykyisyys toisin, jotta toimit tulevaisuuden puolesta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Propositum

 

Olen joskus hymähdellyt vanhalle viisaudelle (sekä idästä että lännestä löytyvälle), että meidän tulee elää nykyhetkessä. Jotkut sanovat sen olevan vaikeaa. Ei se ole vaikeaa, kun on tarpeeksi laiska – niin kuin minä. Tietenkin olen nauranut ajatukselle ehdottomista ja lopullisista päämääristä ja yhtä paljon 1900-luvun ajattelijoidenkin keskuudessa eläneelle kysymykselle elämän merkityksestä tai tarkoituksesta. Olen silti  viime aikoina yrittänyt voittaa kyynisyyttäni ja tuoda tulevaisuuden mukaan ajatteluun ja toimintaan.

Minua on auttanut yksi tavallinen espanjalainen sana: propósito, aie, suunnitelma, kohde, tarkoitusperä. Se on vaatimattomampi, arkisempi ja vähemmän juhlallinen sana kuin sentido, merkitys. Alkuperä on latinan sana propositum. Etuliite pro merkitsee eteen, eteenpäin, etukäteen. Positum tulee verbistä ponere, laittaa, asettaa. Sana viittaa siis tulevaisuuteen. Se merkitsee, että joku asettaa itselleen maalin, tavoitteen, johon hän tähtää tästä hetkestä lähtien.

Kiinnostukseni ei ole etymologista tai filologista. Näen ihmisiä, jotka aikovat jotain, asettavat itselleen tavoitteen, ja näen, että he ovat sekä keskittyneempíä että onnellisempia. Olosuhteet eivät lannista heitä. He harjoittelevat, eivät valita. He tarvitsevat vähemmän pakoa todellisuudesta.

Ihmiset jotka taistelevat pienten tai suurten asioiden puolesta ja ihmiset jotka vielä innostuvat, ovat kauniita, ehkä todellakin onnellisempia. Ehkä se ei ole vastakohta sille, että elää nykyhetkessä. Nykyhetkestä tulee täysi, se jännittyy niin kuin jousi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nuoriso ilman tulevaisuutta

 

Christopher Lasch

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 30. huhtikuuta:

Historioitsija Christopher Lasch (1932-1994) kuvasi amerikkalaista kulttuuria, kilpailuun perustuvaa individualismia, vuonna 1979 julkaistussa teoksessaan Culture The of Narcissism – An American Life in an Age od Diminishing Expectations. Tämän elämäntavan umpikuja ilmenee siinä, että onnellisuuden tavoittelu on muuttunut narsistiseksi itsestä huolehtimiseksi, ja kaikki sotivat kaikkia vastaan. Yhteiskuntakriitikko uskoi kuvaavansa katoavaa kulttuuria, mutta 40 vuotta myöhemmin lukijalle syntyy outo tunne siitä, että tauti on pahentunut ja levinnyt. Minä en silti kysy, missä määrin Laschin diagnoosin pätee tänä päivänä ja missä tauti on pahentunut. Minua kiinnostaa kuvatun kulttuurin suhde aikaan, menneisyyteen ja tulevaisuuteen.

Narsistinen kulttuuri suhtautuu erityisellä tavalla menneisyyteen. Menneisyys trivialisoituu. Se merkitsee vain aikansa eläneitä muoteja, kadonneita asenteita. Välinpitämätön suhde kertoo Laschin mukaan kulttuurin konkurssista. Kun menneisyys ei ole merkityksetön ja triviaali, turha, se näyttäytyy nostalgian valossa. Historioitsijalla ei ole korkeaa käsitystä nostalgiasta. Se estää menneisyyden älykkään käytön.

Menneisyyden katoaminen merkitsee myös tulevaisuuden katoamista; siihen ei uskota, sitä ei ajatella eikä sitä kyetä kohtaamaan. Ihminen ei vain ole toivoton. Hän keskittää energiansa ja tahtonsa käsilläolevaan hetkeen. Hän ei ajattele tulevia sukupolvia, vain itseään. Kaikki poliittisuus katoaa hänestä. Hänestä tulee psykologinen ihminen, omaan hyvinvointiinsa ja omiin tuntemuksiinsa keskittynyt olento.

Kuvitelkaamme hetken ajan, että edessämme on kokonainen joukko tällaisia nuoria, jotka elävät ilman menneisyyttä ja tulevaisuutta. Kuvitelkaamme Laschin kuvauksen olevan totta. Älkäämme psykologisoiko näitä nuoria tai pohdi, millaisista mielenterveydellisistä ongelmista he kärsivät. Kysykäämme, mitä tämä merkitsee ja millaisia yhteiskunnallisia tai moraalisia vaikutuksia tällaisella ”narsismilla” on.

Olemme todistaneet politiikan katoamista (uusliberalismi ja talouden ylivalta) ja sen paluuta vääristävissä ja myrkyllisissä muodoissa (terrorismi, populismi, fasismi). Laschin kuvaaman epäpoliittisen ihmisen edustama kulttuuri vahvistaa tätä kehitystä. Nuoriso ilman tulevaisuutta ei usko politiikkaan tai ryhtyy epärealistiseen ja väkivaltaiseen taistoon.

Menneisyyden trivialisoituiminen tai muuttuminen merkityksettömäksi merkitsee ennen kaikkea sitä, että suhde menneisyyteen on köyhä. Menneisyydestä ei voi löytää mitään resursseja, siitä ei voi oppia mitään eikä siellä aktualisoitu mahdollisuus anna uskoa siihen, että nykyisyydessä on mahdollisuuksia, joiden lihallistamista voi kokeilla.  Ilman tulevisuutta elämme ilman toivoa ja ilman mielikuvitusta. Emme suhtaudu vastuullisesti siihen mitä teemme emmekä yritä kuvitella ja tutkia, mikä voisi olla toisin.

Aika ajoin kuulee sanottavan, että fasistit ovat vain kourallinen nostalgikkoja. Vähättely voi olla vaarallista ja on nähtävä mahdollisimman kirkkaasti, mikä on nostalgian painoarvo tämän päivän politiikassa. Ihmisille sanotaan, ettö maa palautetaan aikaan, jolloin se oli vahva, kaunis ja onnellinen. Nostalgia on osaltaan idealisointia, joka sumentaa entisestään käsitystyä tosiasiallisuuden merkitystä arvoja ja yhteiskunnallisia tavoitteita koskevassa keskustelussa. Vaikka puhuisimme siitä, mitä haluamme, keskustelu on mielekästä vain, jos kiinnitymme todellisuuteen. Yhdysvalloissa ja nyt myös Euroopassa on huudettu: ”Sosialismi tai vapaus!” Voi olla, että sosialismi ja vapaus sulkevat toisensa pois. Mutta uhkaako meitä todella sosialismi? Voiko tällaisen huutamisen jälkeen keskustella?

P.S. Otsikko on kunnianosoitus Ödön von Horváthin (1901-1938) romaanille Jugend ohne Gott (1938), Nuoriso ilman Jumalaa. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kevään ohjelmasta ja aiheista

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina 15.tammikuuta 2021.

Tiesin jo etukäteen, että keväällä filofiakahvilan aiheet tulevat olemaan yhteiskunnallisempia tai poliittisempia. Tiedän myös, että jossain vaiheessa puhun muistamisesta ja sen merkityksestä, vaikka kaikkia aiheita tai otsikoita en ole vielä päättänyt. Julkistan tässä 10 ensimmäistä aihetta/otsikkoa. Yhteensä aiheita tulee olemaan 15-17, en tiedä vielä. Jos ehdin, julkistan myöhemmin samat 10 aihetta pienten kuvausten kera. 

Filosofiakahvilan aiheita kevätkaudella  2021

1.Kirouksen ylistys 

2.Toivon periaate 

3.Paaria poliittisena figuurina 

4.Mielipide on passiivisuutta 

5.Rasismi imarteluna 

6.Spinozasta, hipeistä ja politiikasta 

7.He sanovat minulle...                                                                      

8.Kynódontas 

9.Myy itsesi! 

10. Velka

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tulevaisuus ei ole entisellään

Seminaari tulevaisuudesta neljästä näkökulmasta.
1.joulukuuta 2018
Restaurante Alegria, Avenida de los Boliches 42, Fuengirola
Klo 10-17

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sureminen ja tulevaisuus

Monet ajattelijat – esimerkiksi Freud, Blanchot, Derrida ja Butler – ovat ajatelleet surua, tehneet siitä työtä, tehneet eroa onnistuneen ja epäonnistuneen suremisen välillä, kysyneet suremisen seurauksia. Miksi he eivät ajattelisi surua? Sen eteen joutuu ennemmin tai myöhemmin. Se on tuskallista - se pakottaa ajattelemaan.

Sureminen on menetyksen nielemistä, sen vähittäistä hyväksymistä, aukon ja tyhjyyden eteen menemistä. Suru on ihmistä suurempi. Siksi se panee ajattelemaan. Siksi ei voi päättää, mihin se johtaa. Surun edessä on oltava nöyrä. Minulla on myös tunne, ettei voi olla ylimielinen ja tietäväinen; en voi mennä neuvomaan, sanomaan miten on surtava. En voi siis sanoa paljon mitään. Jotain silti on tärkeää sanoa suremisesta.

Sureminen liittää ihmisiä yhteen, yhteyteen. Sureminen on monta kertaa yksinäistä, mutta se on samalla olennaisesti yhteisöllistä. Kun joku kuolee, se on yhteisöllinen tapahtuma. Koomisuuteen saakka. Suremisella voi olla myös väkivaltaisia, traagisia seurauksia. Koska se on yhteisöllistä, sillä voi olla vakavia poliittisia seurauksia.11.syyskuuta johti suremiseen ja sotaan.

Vedet ovat vaihtuneet, me olemme muuttuneet. Emme käy samoina samoihin virtoihin. Kaikki muuttuu, siis kaikki katoaa. Paavali sanoi – klassista sanontaa käyttäen ja sitä muuttaen: ”Kuolen joka päivä.” Jorge Borges kommentoi näitä sanoja esseessään Aika todeten, että kuolemme ja synnymme joka päivä, jatkuvasti. Tämä panee minut ajattelemaan sitä, että ajan ongelma, ainoa konkreettinen metafyysinen ongelma, tekee suremisesta jotain, joka on aina yhteydessä menneisyyteen ja tulevaisuuteen; se on tapamme suhtautua aikaan ja ajallisuuteen.

Sureminen on tunnetta siitä, että tulevaisuus on tyhjempi ja merkityksettömämpi kuin menneisyys. Jos suru ei vaivuta epätoivoon, se on tulevaisuuden tekemistä. Sureminen takaa tulevaisuuden, valmistaa meidät siihen ja panee menemään sitä kohti, irtaantumaan menneisyydestä. Irtaantuminen on kivuliasta. Suru on irtaantumisen tuskaa. Tuska on samalla synnyttämisen tuskaa. Sureminen ja syntyminen, uudelleensyntyminen, käyvät käsi kädessä.

Mitä kaikkea pitää surra? Missä ja miten kauan? Jos kaikki katoaa ja kuolemme joka päivä, sureminen on mukana kaikessa, koko ajan. Me asetumme suhteeseen itsemme kanssa surren; elämme omissa hautajaisissamme. Mitä tapahtuu, jos emme valmistele omia hautajaisiamme? Jääkö kuollut osa kummittelemaan? Kalvaako se jotenkin? Tekeekö se meistä raskaampia? Jos olisi näin, sureminen saattaisi olla paradoksaalisesti keventymistä, itsensä keventämistä.

Epäilemättä suremiseen liittyy vaaroja. Voi olla epäonnistunutta tai huonoa suremista, menneisyyteen jäämistä, haluttomuutta päästää irti. On kuin menneisyyden haamut tahtoisivat sanoa meille jotain, mutta meidän pitää sanoa; me itse etsimme sanoja, jotka sanoa kummituksille.

Pitää voida sanoa: ”Saat mennä, me jatkamme yksin, ilman sinua.” Vain silloin voimme jatkaa. Joku voi rakentaa itselleen surutonta filosofiaa ja tehdä surua väistäviä liikkeitä. Kysyisin silti, voisiko suremisella olla tehtävä. Onko sillä ehkä parantavia vaikutuksia?

Millaista suremisen kulttuuria tarvitsisimme? Pitääkö surun olla puhdasta ilmaisuissaan, hiljaista ja kyynelehtivää? Vai saisiko nauraakin?

Niin kuin aina kysyn kysymyksiä, en muuta. Tällä kertaa tavallistakin enemmän.

(Filosofiakahvila tiistaisin Fuengirolassa tulee olemaan tästä lähtien klo11.00-12.30. Helmikuun viimeisellä viikolla, kun 28.2. on pyhä, Torre del Marissa 27.2. ja Fuengirolassa 26.2. aiheena tulee olemaan "käveleminen ja ajattelu")