Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä
pasifarm@yahoo.es
Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)
Tässä linkki tapaamiseen:
Tämä aiheena 30. huhtikuuta:
Historioitsija Christopher Lasch (1932-1994) kuvasi amerikkalaista kulttuuria, kilpailuun perustuvaa individualismia, vuonna 1979 julkaistussa teoksessaan Culture The of Narcissism – An American Life in an Age od Diminishing Expectations. Tämän elämäntavan umpikuja ilmenee siinä, että onnellisuuden tavoittelu on muuttunut narsistiseksi itsestä huolehtimiseksi, ja kaikki sotivat kaikkia vastaan. Yhteiskuntakriitikko uskoi kuvaavansa katoavaa kulttuuria, mutta 40 vuotta myöhemmin lukijalle syntyy outo tunne siitä, että tauti on pahentunut ja levinnyt. Minä en silti kysy, missä määrin Laschin diagnoosin pätee tänä päivänä ja missä tauti on pahentunut. Minua kiinnostaa kuvatun kulttuurin suhde aikaan, menneisyyteen ja tulevaisuuteen.
Narsistinen kulttuuri
suhtautuu erityisellä tavalla menneisyyteen. Menneisyys trivialisoituu. Se
merkitsee vain aikansa eläneitä muoteja, kadonneita asenteita. Välinpitämätön
suhde kertoo Laschin mukaan kulttuurin konkurssista. Kun menneisyys ei ole
merkityksetön ja triviaali, turha, se näyttäytyy nostalgian valossa.
Historioitsijalla ei ole korkeaa käsitystä nostalgiasta. Se estää menneisyyden älykkään
käytön.
Menneisyyden
katoaminen merkitsee myös tulevaisuuden katoamista; siihen ei uskota, sitä ei
ajatella eikä sitä kyetä kohtaamaan. Ihminen ei vain ole toivoton. Hän
keskittää energiansa ja tahtonsa käsilläolevaan hetkeen. Hän ei ajattele
tulevia sukupolvia, vain itseään. Kaikki poliittisuus katoaa hänestä. Hänestä
tulee psykologinen ihminen, omaan hyvinvointiinsa ja omiin tuntemuksiinsa
keskittynyt olento.
Kuvitelkaamme hetken
ajan, että edessämme on kokonainen joukko tällaisia nuoria, jotka elävät ilman
menneisyyttä ja tulevaisuutta. Kuvitelkaamme Laschin kuvauksen olevan totta.
Älkäämme psykologisoiko näitä nuoria tai pohdi, millaisista
mielenterveydellisistä ongelmista he kärsivät. Kysykäämme, mitä tämä merkitsee
ja millaisia yhteiskunnallisia tai moraalisia vaikutuksia tällaisella ”narsismilla”
on.
Olemme todistaneet
politiikan katoamista (uusliberalismi ja talouden ylivalta) ja sen paluuta
vääristävissä ja myrkyllisissä muodoissa (terrorismi, populismi, fasismi).
Laschin kuvaaman epäpoliittisen ihmisen edustama kulttuuri vahvistaa tätä
kehitystä. Nuoriso ilman tulevaisuutta ei usko politiikkaan tai ryhtyy
epärealistiseen ja väkivaltaiseen taistoon.
Menneisyyden
trivialisoituiminen tai muuttuminen merkityksettömäksi merkitsee ennen kaikkea
sitä, että suhde menneisyyteen on köyhä.
Menneisyydestä ei voi löytää mitään resursseja, siitä ei voi oppia mitään eikä
siellä aktualisoitu mahdollisuus anna uskoa siihen, että nykyisyydessä on
mahdollisuuksia, joiden lihallistamista voi kokeilla. Ilman tulevisuutta elämme ilman toivoa ja
ilman mielikuvitusta. Emme suhtaudu vastuullisesti siihen mitä teemme emmekä
yritä kuvitella ja tutkia, mikä voisi olla toisin.
Aika ajoin kuulee
sanottavan, että fasistit ovat vain kourallinen nostalgikkoja. Vähättely voi
olla vaarallista ja on nähtävä mahdollisimman kirkkaasti, mikä on nostalgian
painoarvo tämän päivän politiikassa. Ihmisille sanotaan, ettö maa palautetaan
aikaan, jolloin se oli vahva, kaunis ja onnellinen. Nostalgia on osaltaan
idealisointia, joka sumentaa entisestään käsitystyä tosiasiallisuuden
merkitystä arvoja ja yhteiskunnallisia tavoitteita koskevassa keskustelussa.
Vaikka puhuisimme siitä, mitä haluamme, keskustelu on mielekästä vain, jos
kiinnitymme todellisuuteen. Yhdysvalloissa ja nyt myös Euroopassa on huudettu: ”Sosialismi
tai vapaus!” Voi olla, että sosialismi ja vapaus sulkevat toisensa pois. Mutta
uhkaako meitä todella sosialismi? Voiko tällaisen huutamisen jälkeen keskustella?
P.S. Otsikko on
kunnianosoitus Ödön von Horváthin (1901-1938) romaanille Jugend ohne Gott
(1938), Nuoriso ilman Jumalaa.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti