Kairos, uusi alku

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 2.10 ja Fuengirolassa 3.10. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Joku haluaa sanoa jotain. Kaiken lörpöttelyn keskellä hän haluaa sanoa jotain merkityksellistä, ehkä kriittistä. Sanominen vaatii paljon. On rohkaistava itseään, mutta myös katsottava ympärille, pysyttävä valppaana. Meidän on kiinnittettävä huomiota johonkin, etsittävä ja löydettävä tilaisuus uuteen alkuun. Meidän on tajuttava kairos, joka merkitsi hetkeä, tilaisuutta.

Kreikkalaiset käyttivät sanaa kairos puhuessaan ”oikeasta hetkestä”; se oli tekninen termi, jota käytettiin yhtä lailla lääketieteessä kuin eettisessä keskustelussa. Lääkärin pitää keksiä ja tajuta, mikä on oikea hetki toimia. Kairos oli myöhemmin kristityille ”Jumalan aika”, saapumisen aika.

Oikean hetken tajuaminen, sen tunteminen, voi tuoda mieleen ”tilaisuuteen tarttumisen”, ts. opportunismin. Kyse ei ole kuitenkaan mukautumisesta olosuhteisiin, jotta voi saavuttaa tarkoitusperän. Lääkäri tai eettinen toimija eivät ajattele omaa etuaan niin kuin esimerkiksi poliittinen opportunisti.

Voimme kuvitella myös, että oikea hetki, tilaisuus, on jotenkin onnellinen hetki. Joku jonka haluat viedä tanssiin, hymyilee sinulle tanssilattian toiselta puolelta. Kreikkalaiset liittivät usein sanaan kriisin, ei aina niin odotettavaan ja toivottavaan tilanteeseen, sillä kriisi, taitekohta ja muutos, saattaa olla vaarallinen.  Taudin käänne voi olla huonompaan suuntaan.

Kairos – oikea hetki, tilaisuus – ei ole tilanne, vaan jotain tilanteessa. Toisella tavalla sanottuna tilanteella on kairos. Se on nähtävä, jos tahtoo sanoa jotain merkityksellistä. Kuvitelkaamme, että maassa on vaihtunut hallitus. Tilanne ei ole aina kovin erilainen kuin viimeksi. Joskus on silti haistettavissa, että ministereiden mentaliteetti on erilainen. Silloin jollakin, jolla on sanottavaa, on tilaisuus. Kuvitelkaamme hoitaja tai lääkäri, joka haluaisi tuoda esiin puutteita vanhustenhoidossa, muttei tule kuulluksi, tulee ehkä erotetuksi. Vanhus putoaa sängystä eikä kukaan nosta häntä ylös. Tapaus vuotaa julkisuuteen, syntyy keskustelu. Hoitajalle tulee tilaisuus puhua, sillä nyt ihmiset kuuntelevat, ainakin vähän paremmin. Niin kauan kunnes kohu muuttuu Kohuksi.

Kairos on mahdollisuus uuteen alkuun, lörpöttelyn katkeamiseen. Lörpöttely jatkuu, tauti kääntyy huonompaan suuntaan, mutta hetken ajan hetki on tilaisuus.

Esitän kaksi kysymystä:

1.Miksi tilanteissa on niin vähän tilaisuuksia?

2.Mikä estää näkemästä tilaisuuksia?

Martin Heideggerin Olemisessa ja ajassa käytetään käsitettä, joka voisi olla työkalu, jos joku käyttäisi: lörpöttely. Tärkeää on, että puhe jatkuu, ei se mistä puhutaan. Se etenee juoruillen ja jälkipuheita pidellen. Pertti Julkunen kirjoittaa artikkelissa Das Man ja Diana-vainaa:  Nyt on lupa itkeä: ”Lörpöttely on ratkaisevinaan ja ymmärtävinään jotain sellaista, jota se ei itse asiassa käsittele. Lörpöttelylle ominainen otaksuttu ymmärrys estää Heideggerin mukaan jokaisen uuden kysymyksen esittämisen ja kaikenlaisen ajatuksenvaihdon.”

Meillä on siis kysymykset, meillä on jopa välineitä. Maailma ei lopu tähän, mutta siitä tulee hankala, jopa kiusallinen.  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ajallisuus

 (Kairos)

Aika on varmaankin esimerkillinen filosofinen ongelma, myös silloin kun sen kanssa painivat fyysikot. En ajattele nyt aikaa suurena metafyysisenä aiheena, vaan ajattelen aikaa jonakin, joka meidän on läväistävä ja joka meidät läpäisee. Käännän katseeni kokemuksiin, muutoksiin ajan kokemisessa ainakin enemmän kuin liian korkealla lentäviin ja siksi jäätyviin ideoihin. Minun ongelmani ei ole aika, vaan ihmisen suhde aikaan tai olemassaolon ajallisuuteen.

Olemme esimerkiksi hahmottaneet ajan ajatellen alkuperää tai olemme ajatelleet päämäärää, päätepistettä. Alkuperän ajattelijat ja kuvittelijat ovat luoneet myyttejä siitä, miten kaikki syntyi ja hohdokkaita tarinoita alkuperäisestä kulta-ajasta. Tämä on yksi tapa kokea ajallisuus: oma aika tai nykyisyys koetaan tyhjäksi, koska se nähdään rappiona ja surkeutena verrattuna muinaiseen kulta-aikaan. Se voidaan kokea tyhjäksi myös siksi, että tulevaisuudessa odottaa täyttymys, jokin tila jota ei olla saavutettu.

Luonnosmaisesti ja yksinkertaistaen voi sanoa, että nykyisyys on kääntynyt kahdella tavalla positiivisen arvottamisen kohteeksi. On olemassa perinne ja ajattelutapa, kokemus että huomion täytyy kohdistua tähän hetkeen, nykyisyyteen, sillä meillä ei ole muuta ja on unohdettava tulevaisuuden pelkääminen ja menneisyyden tapahtumien turha pyörittäminen. Tätä voisi sanoa spirituaaliseksi perinteeksi. Nykyisyys koetaan ainoaksi mitä meillä on. Joissakin tapauksissa hetki on jotain jota kaivataan, tarvitaan; halutaan ettei olemassaolo ole lykättyä, jonkun projektin orjuuttamaa. Voisi antaa hyvin erilaisia esimerkkejä: Marcus Aurelius, Kierkegaard, Bataille.

Toista nykyisyyden arvottamisen tapaa voisi nimittää poliittiseksi. Tässä tavassa koetaan tarpeelliseksi tehdä diagnoosia nykyisyydestä, tehdä katkos jatkumoon, nähdä ja tehdä jokin muu mahdolliseksi. Politiikka on ymmärrettävä tässä toiminnaksi, joka vapauttaa nykyisyyden olemassaolevista perinteisistä tulkinnoista, tuo siihen täyteyden. Nykyisyys murtuu eräänlaisten sähkökatkosten kautta ja se avautuu silloin kohti tulevaisuutta.

On tunnettua, että kreikkalaisilla oli kolme ajan jumalaa: Kronos, Aion ja Kairos. Yleensä nämä sanat tulkitaan niin, että kronos merkitsee lineaarista aikaa, jatkumoa menneisyydestä nykyisyyteen ja nykyisyydestä tulevaisuuteen. Kronos on tiktak-aika. Aion puolestaan merkitsee ikuisuutta, ajan ikuisuutta, ei kuitenkaan ikuisuutta ajan ulkopuolella niin kuin myöhemmin kristillisessä maailmassa. Kairos merkitsee hetkeä, tilaisuutta.

Kreikkalaiset käyttivät sanaa kairos puhuessaan ”oikeasta hetkestä”; se oli tekninen termi, jota käytettiin yhtä lailla lääketieteessä kuin eettisessä keskustelussa. Lääkärin pitää keksiä ja tajuta, mikä on oikea hetki toimia. Kairos oli myöhemmin kristityille ”Jumalan aika”, saapumisen aika.

Monet ajattelijat ovat tarttuneet kairoksen käsitteeseen, tehneet siitä omansa. Syy on yksinkertaisesti se, että sen avulla voi luoda toisenlaisen katseen nykyisyyteen ja se mahdollistaa irtaantumisen kronologisesta, lineaarisesta ajattelusta. Ajallisuuden voi kokea toisin; aika on tilanne ja tilaisuus. Viime vuosisadan alkupuolella käsitettä käyttivät muun muassa Martin Heidegger ja teologi-filosofi Paul Tillich.  Esimerkiksi Tillich tarttuu ideaan asettaen vastakkain kronoksen ja kairoksen ideat, ja kairos liittyi hänellä ihmisen ajallisuuteen ja muuttumisen mahdollisuuteen.

Minun hypoteesini on, että kairoksen kautta voi ajatella sitä, mikä yhdistää spirituaalista ja poliittista nykyisyyden arvottamista. Molemmissa lähtökohtana on muutos. Aika on muutosta: katoamista ja ilmestymistä, kuolemaa ja syntymää. Tämä on syy siihen, miksi ajallisuus on koettu niin tuskalliseksi, vihattavaksi. Kairos tekee kuitenkin ajallisuudesta mahdollisuuden; nykyisyys ei ole tyhjä hetki ennen katoamista, vaan se on raskaana mahdollisuuksista, tilaisuuksista. Tämä ei merkitse sitä, että ajallisuus olisi hallittavissa. Mikään suunnitelma ei kestä; tulevaisuus on ennakoimaton. Kairos merkitsee sitä, että ihminen asettuu alttiikki yllätyksille, uhalle.

Menneisyys ei ole monumentteja, vaan jotain johon maailma katoaa jotta uutta voisi ilmaantua ja samalla se on mahdollisuuksia, joita nykyisyydessä voidaan aktualisoida. Aika ei ole jono; se on näyttämö, jossa asiat ja hahmot katsoavat ja ilmaantuvat. Se on olemassaolon historiallista toteutumista. Voisi sanoa  Heideggeria seuraten: Elämä ei ole vain  tapahtumista ajassa, vaan ajan itsensä elämistä.

On eri asia kokea kiire, se ettei ole aikaa ja kokea, että on aikaa. Kiireessä ihminen on ajan orja. Kun voi sanoa, että on aikaa, se merkitsee: Vielä voi oppia. Ei ole välttämätöntä muistella menneisyyttä. Unohtaminen tekee meistä kevyempiä. Mutta oman ajallisuutensa unohtaminen on sama kuin itsensä huolehtimisen unohtaminen; se on laiminlyönti, itsensä jättämistä heitteille.