Ajallisuus

 (Kairos)

Aika on varmaankin esimerkillinen filosofinen ongelma, myös silloin kun sen kanssa painivat fyysikot. En ajattele nyt aikaa suurena metafyysisenä aiheena, vaan ajattelen aikaa jonakin, joka meidän on läväistävä ja joka meidät läpäisee. Käännän katseeni kokemuksiin, muutoksiin ajan kokemisessa ainakin enemmän kuin liian korkealla lentäviin ja siksi jäätyviin ideoihin. Minun ongelmani ei ole aika, vaan ihmisen suhde aikaan tai olemassaolon ajallisuuteen.

Olemme esimerkiksi hahmottaneet ajan ajatellen alkuperää tai olemme ajatelleet päämäärää, päätepistettä. Alkuperän ajattelijat ja kuvittelijat ovat luoneet myyttejä siitä, miten kaikki syntyi ja hohdokkaita tarinoita alkuperäisestä kulta-ajasta. Tämä on yksi tapa kokea ajallisuus: oma aika tai nykyisyys koetaan tyhjäksi, koska se nähdään rappiona ja surkeutena verrattuna muinaiseen kulta-aikaan. Se voidaan kokea tyhjäksi myös siksi, että tulevaisuudessa odottaa täyttymys, jokin tila jota ei olla saavutettu.

Luonnosmaisesti ja yksinkertaistaen voi sanoa, että nykyisyys on kääntynyt kahdella tavalla positiivisen arvottamisen kohteeksi. On olemassa perinne ja ajattelutapa, kokemus että huomion täytyy kohdistua tähän hetkeen, nykyisyyteen, sillä meillä ei ole muuta ja on unohdettava tulevaisuuden pelkääminen ja menneisyyden tapahtumien turha pyörittäminen. Tätä voisi sanoa spirituaaliseksi perinteeksi. Nykyisyys koetaan ainoaksi mitä meillä on. Joissakin tapauksissa hetki on jotain jota kaivataan, tarvitaan; halutaan ettei olemassaolo ole lykättyä, jonkun projektin orjuuttamaa. Voisi antaa hyvin erilaisia esimerkkejä: Marcus Aurelius, Kierkegaard, Bataille.

Toista nykyisyyden arvottamisen tapaa voisi nimittää poliittiseksi. Tässä tavassa koetaan tarpeelliseksi tehdä diagnoosia nykyisyydestä, tehdä katkos jatkumoon, nähdä ja tehdä jokin muu mahdolliseksi. Politiikka on ymmärrettävä tässä toiminnaksi, joka vapauttaa nykyisyyden olemassaolevista perinteisistä tulkinnoista, tuo siihen täyteyden. Nykyisyys murtuu eräänlaisten sähkökatkosten kautta ja se avautuu silloin kohti tulevaisuutta.

On tunnettua, että kreikkalaisilla oli kolme ajan jumalaa: Kronos, Aion ja Kairos. Yleensä nämä sanat tulkitaan niin, että kronos merkitsee lineaarista aikaa, jatkumoa menneisyydestä nykyisyyteen ja nykyisyydestä tulevaisuuteen. Kronos on tiktak-aika. Aion puolestaan merkitsee ikuisuutta, ajan ikuisuutta, ei kuitenkaan ikuisuutta ajan ulkopuolella niin kuin myöhemmin kristillisessä maailmassa. Kairos merkitsee hetkeä, tilaisuutta.

Kreikkalaiset käyttivät sanaa kairos puhuessaan ”oikeasta hetkestä”; se oli tekninen termi, jota käytettiin yhtä lailla lääketieteessä kuin eettisessä keskustelussa. Lääkärin pitää keksiä ja tajuta, mikä on oikea hetki toimia. Kairos oli myöhemmin kristityille ”Jumalan aika”, saapumisen aika.

Monet ajattelijat ovat tarttuneet kairoksen käsitteeseen, tehneet siitä omansa. Syy on yksinkertaisesti se, että sen avulla voi luoda toisenlaisen katseen nykyisyyteen ja se mahdollistaa irtaantumisen kronologisesta, lineaarisesta ajattelusta. Ajallisuuden voi kokea toisin; aika on tilanne ja tilaisuus. Viime vuosisadan alkupuolella käsitettä käyttivät muun muassa Martin Heidegger ja teologi-filosofi Paul Tillich.  Esimerkiksi Tillich tarttuu ideaan asettaen vastakkain kronoksen ja kairoksen ideat, ja kairos liittyi hänellä ihmisen ajallisuuteen ja muuttumisen mahdollisuuteen.

Minun hypoteesini on, että kairoksen kautta voi ajatella sitä, mikä yhdistää spirituaalista ja poliittista nykyisyyden arvottamista. Molemmissa lähtökohtana on muutos. Aika on muutosta: katoamista ja ilmestymistä, kuolemaa ja syntymää. Tämä on syy siihen, miksi ajallisuus on koettu niin tuskalliseksi, vihattavaksi. Kairos tekee kuitenkin ajallisuudesta mahdollisuuden; nykyisyys ei ole tyhjä hetki ennen katoamista, vaan se on raskaana mahdollisuuksista, tilaisuuksista. Tämä ei merkitse sitä, että ajallisuus olisi hallittavissa. Mikään suunnitelma ei kestä; tulevaisuus on ennakoimaton. Kairos merkitsee sitä, että ihminen asettuu alttiikki yllätyksille, uhalle.

Menneisyys ei ole monumentteja, vaan jotain johon maailma katoaa jotta uutta voisi ilmaantua ja samalla se on mahdollisuuksia, joita nykyisyydessä voidaan aktualisoida. Aika ei ole jono; se on näyttämö, jossa asiat ja hahmot katsoavat ja ilmaantuvat. Se on olemassaolon historiallista toteutumista. Voisi sanoa  Heideggeria seuraten: Elämä ei ole vain  tapahtumista ajassa, vaan ajan itsensä elämistä.

On eri asia kokea kiire, se ettei ole aikaa ja kokea, että on aikaa. Kiireessä ihminen on ajan orja. Kun voi sanoa, että on aikaa, se merkitsee: Vielä voi oppia. Ei ole välttämätöntä muistella menneisyyttä. Unohtaminen tekee meistä kevyempiä. Mutta oman ajallisuutensa unohtaminen on sama kuin itsensä huolehtimisen unohtaminen; se on laiminlyönti, itsensä jättämistä heitteille.