Miehen kuvia

Rosi Braidotti sanoo, että pitäisi tutkia feminiinisyyden insitituutiota. Mukailen lausetta ja sanon: Pitäisi tutkia maskuliinisuuden instituutiota. Miehisyydessä – tai miehenä olemisessa – on kyse muustakin kuin parrankasvusta; siinä on kyse identiteeteistä, kuvista. Siksi kulttuuri vaikuttaa siihen ja siksi maskuliinisuus muodostuu instituutioksi sanan alkuperäisessä merkityksessä: se on järjestely. Maskuliinisuus on tiettyjen kuvien ja tapojen järjestely, joka pyrkii säilymään, pysymään. Se pyrkii säilyttämään itsensä, tekemään itsensä pysyväksi, mutta se uhkaa muuttua. Tämä uhka synnyttää erilaisia reaktioita.

Eräs kolumnisti puhui itsestään ”valkoisena heteroseksuaalisena lihansyöjänä” ja valitti, että yhteiskunnassa ei kukaan suojele tällaista miestä. Naisia suojellaan, lapsia suojellaan, maahanmuuttajia suojellaan, jopa eläimiä suojellaan, mutta missään ei ole suojelijaa valkoiselle heteroseksuaaliselle lihansyöjämiehelle. Oletan kirjoittajan pyrkivän ironiaan, mutta tekstin varsinainen tarkoitus, joka jäi minulle hämäräksi, ei ole nyt huomioni ja analyysini kohteena. Kiinnittäisin huomiota tämän ja monen muun vastaavan tekstin ja puheen ilmeiseen piirteeseen, pelkoon ja tunteeseen uhanalaisuudesta.

Mitä mies pelkää? Tarkemmin: Mitä mies pelkää miehenä? Tietenkin sitä, ettei ole tarpeeksi mies. Miehen kuvat ovat vaihdelleet eri aikoina. Vuosisatojen ja vuosituhansien aikana miehillä oli pitkä hiukset, mutta myöhemmin sitä ollaan pidetty naisellisena. Sukkanauhat olivat alunperin miesten vaate. Kun mies määrittelee miehen, todellisen miehen, niin kuva on selvä ja kirkas niin kuin miehen asenne: mies on vahva, rohkea ja hyökkäävä. Tässä päästään kiinni jo enemmän pysyviin piirteisiin. Miehen ajatellaan olevan aktiivinen, hänen halutaan olevan metsästäjä. Nykyisin myös naiset ovat aktiivisia, joskus myös lapset ovat osaavampia. Mies ei ole enää yksin paikallaan. Siksi hänen kuvansa uhkaa särkyä. Häneen myös kohdistuu uusia, toisenlaisia odotuksia. Kaadettu peura ei riitä.

Tämä maskuliinisuuteen sinnikkäästi liitetty aktiivisuus on sisällöltään silti hyvin erilaista eri aikoina. Antiikin maailmassa siihen ei koskaan liitetty tottelevaisuutta, mutta kristillinen ja militaarinen maailma muutti tämän. Muutosten myötä synnytettään uusi kuva, joka toimii mallina ja ideaalina. Sellaisena se muokkaa identiteettiä, joka on laki. Mies kysyy itseltään, onko tämä tai tuo miehekästä, voiko hän tehdä niin tai näin, koska on mies.

Mies on mies suhteessa naiseen. Vaikka kristillinen maailmankuva alleviivaa miehen ja naisen tasa-arvoisuutta Jumalan edessä, se on myös pyrkinyt luomaan hierarkiaa: Jumalan jälkeen tulee mies, sitten nainen. Samalla se on vahvistanut jaottelevaa ajattelua, miehen ja naisen asettamista erillisiksi, heidän sijoittamistaan eri planeetoille. Yhteiselo on säädelty ja säädetty hierarkiseksi. Mies on naisen herra, mies on naisen mestari, hänen opettajansa. Jos ja kun tämä järjestely katoaa, katoaa mies, hänen kuvansa.

Kun mies alkaa tehdä toisella tavalla, kasvattaa pitkät hiukset ja muokkaa kulmakarvojaan, se synnyttää inhoa ja pelkoa. Jonkun tuntemattoman miehen muokatut kulmakarvat voivat inhottaa vain koska se särkee pysyväksi tarkoitettua kuvaa.

Kuvat aiheuttavat siis tuskaa ja kärsimystä kahdella tavalla. Ne rajoittavat mahdollisuuksia, luovat paineita. Lisäksi kun kuva särkyy, syntyy hämmennystä. Mies ei tiedä enää miten toimia; hän ei tiedä, mitä häneltä odotetaan. Hän ei koe kuvan särkymistä vapauttavaksi, sillä satojen vuosien ajan säilyneet kuvat ovat opettaneet kulkemaan vain merkittyjä polkuja.

Miesten pahoinvointi ei ole enää hiljaista. On kirjoittajia, jotka haluaisivat suojelijaa valkoiselle heteroseksuaaliselle lihansyöjälle, mutta on myös niitä, jotka niskoittelevat, yrittävät keksiä toisenlaisia tapoja olla mies. Espanjassa on miesten yhdistys, joka pyrkii edistämään tasa-arvoa (Asociación de Hombres por la Igualdad de Genero (AHIGE). Yhdistyksen lipussa on motto: Otra forma de ser hombre es posible – Toisenlainen tapa olla mies on mahdollinen. Motto joka jäljittelee kuuluisaa lausahdusta: ”Toinen (tai toisenlainen) maailma on mahdollinen”.

Kun lukee feministisiä tekstejä ja katsoo niissä feminiiniselle annettuja määreitä, ihmettelee, mitä olisivat maskuliinisuudelle annetut määreet, joita ei ilmaista. Braidotti liittää feminiiniseen ”virtaavuuden, empatian, nautinnon, ei sulkeutuneisuuden, toiseuteen kurkottautumisen ilman omistavuutta”. Eikö mieskin voisi olla tuollainen, jos toinen mies on mahdollinen? Millainen miehen pitäisi olla? En tiedä enkä usko, että olisi vaaratonta, jos joku ilmoittaa sen tietävänsä. Voi vain toivoa, ettei uusi kuva olisi jähmettynyt, vaan jotakin liikkuvaa, jotakin häilyvää, jotakin joka sallisi erilaisten asioiden mennä yksilön läpi ilman että ihminen rikkoontuisi tai reagoisi väkivaltaisesti.