Läsnäolon ongelma

Minulle läsnäolon ongelma ei ole metafyysinen. Tavoite on, että voisi sanoa: ”Olen tässä.” Jos voi sanoa, kuka on, sanominen on mahdollista vain tilanteessa, suhteessa toisiin, määritellen missä olen. Voin sanoa missä olen, voin sanoa olevani tässä, vain jos olen yhtä sanani kanssa.

Mitä merkitsee olla yhtä sanansa kanssa? Mitä se vaatii? Mitkä ovat elämän ja sanomisen välisen harmonian ehdot? Pelkkä tavallinen rehellisyys ei riitä. Joku voi puhua rehellisesti, olla valehtelematta, mutta sanoilla ei välttämättä ole yhteyttä siihen, mikä ja kuka ihminen on. Tiedän, koska minulle on opetettu, että E=mc².  Jos sanon tämän, olen rehellinen, mutta en ole läsnä sanoissani.

Olenko siis läsnä sanoissani, jos en sano jotain oppimaani tieteellistä tietoa, vaan ilmaisen itseni, määrittelen itseni? Voisin sanoa rehellisesti: ”Olen Pasi ja olen hullu.” Tämä lause ei ole kuitenkaan tae mistään, vaikka tietäisimme kaikki, että todella olen hullu. Voisin sanoa tämän totuudenmukaisen lauseen kidutustilanteessa tai tilanteessa, jossa olisi uhkana saada kylmää vettä päälleni terapiasyistä. Ihminen voi puhua rehellisesti ja määritellä itsensä tilanteessa, josta hän haluaa pois. Hän on siinä, muttei kokonaan.

Rehellisyys tai itsensä totuudenmukainen määrittely eivät riitä. Yhteys, joka on sanan ja teon, puheen ja oman itsensä välillä, vaatii enemmän.  Sanojen ja tekojen välillä täytyy olla yhteys. Olen sanonut, että Dostojevskin henkilöhahmojen suuruus on siinä, että he ovat ajatus, idea ruumiillistuu heissä; se ei ole koskaan abstrakti, heistä irrallinen teoreema, jolla ei ole seurauksia, usein kohtalokkaita seurauksia. He ovat läsnä sanoissaan. Idea on aina myös tekoja. Idea voi olla huono ja teot kauheita, mutta suuruus on tässä: sanat eivät ole vain sanoja, vaan myös tekoja.

Sanojen sisältö, niiden ilmaisema totuus, ei ole tässä tapauksessa abstrakti; se on puhujan oma totuus. Se ei ole yleinen väittämä, vaan pikemminkin voima. Sanoja ei ilmaise jotakin, jota hän ei olisi kohdannut – jotain yleisiä asioita. Hän ei rakenna yleisyyksiä.

Tekojen ja sanojen välillä on yhteys, ja samalla puhuja, läsnäolija, toisen eteen astuva ihminen vastaa sanoistaan ja teoistaan, jotka ovat hänen omiaan. Tietynlainen vastuullisuus, kykeneväisyys vastaamaan, on edellytys läsnäololle. Hän sanoo mitä tekee ja tekee mitä sanoo. Hän siis voi luvata mitä tekee. Joku voi paeta ammattiroolinsa taakse tai vedota ryhmän, esimerkiksi, puolueen kantaan. Silloin ei ole läsnä sanoissaan; sanat eivät ole omia.

Joku sanoo: ”Olen tässä.” Leikitään, että hän voi sanoa näin ja tehdä sen uskottavasti. Silloin hän antaa itsensä tilanteeseen. Läsnäolo on anteliaisuutta. Anteliaisuus on kaiken toden, todellisen, hyveellisen ehto. Mitä merkitystä on hyveellä, esimerkiksi rohkeudella, jos sitä ei anna, jos se ei manifestoidu, ruumiillistu? Sanan on tultava lihaksi. Vanha kristillinen teema, kenosiksen ongelma.

Miten voisimme tehdä itsestämme läsnäolevia, anteliaita? Sitä pitää vaatia itseltään. Ihmisen pitää haastaa itsensä ja muut siihen. Minun on vedettävä itseni siihen niin kuin ihminen vedetään vastuuseen. Vaaditaan paljon, että ihminen voi sanoa: ”Olen tässä.”