Etiikka ja estetiikka

(Cristina Campo)

1.Yleistä

Ludvig Wittgenstein toteaa tunnetussa luennossaan etiikasta, että etiikka ja estetiikka käsittelevät samaa ongelmaa. Molemmat kysyvät samaa: Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen? Wittgenstein näki siis myös esteettiset arvot olemassaoloon, elämään liittyvinä; hän ei vienyt omaan erilliseen sfääriin.

Vaikka ei muilta osin osaisikaan seurata Wittgensteinin ajattelua, tälle on helppo löytää perusteita. Sellaiset esteettiset, jopa taiteelliset arvot, jotka usein liitetään taiteeseen, voi nähdä elämän arvokkaaksi tekevinä, eksistentiaalisina. Huumoria voi viljellä muussakin kuin taiteessa. Se on ihmisten yksi tapa säilyttää arvokkuus vaikeissakin tilanteissa. Taideteoksen kokonaisuuden harmonia on jotakin, jota ihminen voi yrittää tavoitella myös elämässään.

Esteettiset arvot ja eettiset arvot eivät kuitenkaan aina limity tai kietoudu yhteen. Ne etäännytetään usein toisistaan, niiden yhteys kielletään. Jotkut ihmiset noudattavat omia moraalisia periaatteitaan, koska kokee ne universaaleiksi säännöiksi, jopa luonnonlain kaltaisiksi. Toisaalta jotkut estetistit – Baudelaire tai Wilde – saattavat seurata valitsemiaan periaatteita, koska näin voi luoda itsestään tai elämästään jotain sellaista, joihin voi soveltaa esteettisiä kriteerejä.

Vaikka haluaisikin ottaa etäisyyttä tällaisiin estetisteihin ja näkisi tällaiset pyrkimykset mahdottomina, jopa vaarallisina, esteettisessä asennoitumisessa, sen soveltamisessa elämään, voi nähdä mahdollisuuden.

Jos yhdistämme etiikan ja estetiikan, emme näe etiikan ongelmaa vain sääntöä tai lakia koskevana kysymyksenä. Voimme katsoa kahden olennaisesti esteettisen käsitteen kautta. Nämä käsitteet ovat tyyli ja taito. Jos luomme luonteeseemme tyyliä niin kuin Nietzsche halusi, emme kiinnitä huomiota vain siihen, mitä teemme, vaan myös siihen, miten teemme. Huomion kiinnittäminen taitoon antaa mahdollisuuden nähdä, että tarvitsemme muutakin kuin hyvää tahtoa; tarvitsemme kykyä, taitoa.

Ei riitä, että omaksumme tai valitsemme jotkut arvot. On työskenneltävä, että ne olisivat totta, tulisivat todeksi elämässä. Siksi olisi luotava tyyliä ja kehitettävä taitoa. En ajattele, että estetiikka ja etiikka kohtaavat aina ja kaikkialla. Toisissa kulttuureissa ne lähestyvät enemmän toisiaan, toisissa eroavat. On silti ehkä syytä lähentää niitä.

2. Esimerkki: Attenzione

Voi etsiä esimerkkejä estetiikan ja etiikan kohtaamisesta, aktiviteeteista tai asenteista, joissa ne yhdistyvät. Yksi esimerkki voisi olla huomion kiinnittäminen, attenzione.

Kun kiinnitämme huomiota olemme avoimia, auki, siis tyhjiä. Ihminen peruuttaa pyrkimyksensä maalata maailman omilla väreillään. Hän ei enää heijasta itseään katseen kohteeseen. Itsensä heijastaminen on lakannut.

Cristina Campon Attenzione e poesia on teksti, jossa runous on huomiota, huomion omistamista (attenzione), todellisuuden eri tasojen lukemista. Ajatus on tyhjä ja alaston; se avautuu kohteen alastomalle totuudelle. Jotenkin näin sen näki Cristina Campo, jolle äärimmäisen ja puhtaan huomion kiinnittämisen täsmällinen nimi on vastuu. Se on vastuuta, joka ruokkii runoutta, ihmisten välistä ymmärrystä ja asettumista pahaa vastaan. Campolle niin kuin Simone Weilille attenzione on olennainen asenne ja olemisen tapa, yhtä aikaa eettinen ja esteettinen.

Tarkkaavaisuus on aktiivista, mutta samalla siinä on jotain passiivista; siinä on mukana eräänlainen antautuminen, odotus, jopa kärsimys. Huomion kiinnittämisen sanat, huomion runousopin sanat ovat nämä: tyhjyys, alastomuus ja odotus.

On kyse herkkyydestä, herkkyyden harjoittamisesta ja runouden tajuamisesta – kyvystä ja asenteesta, joka intensifioi olemassaolomme. Tällaisena - rikastuttavana ja ruokkivana – se on yhteydessä myös kritiikkiin, joka kyseenalaistaa  sen mitä uskomme olevamme. Kritiikki on kategorioiden ja kategorisoinnin katoamisen mahdollistamista.

Kun onnistun kiinnittämään huomiota johonkin, jokin kuolee minussa ja tekee tilaa elämälle. Tulee tilaa, koska tyhjenen. Tätä on kritiikki, tämä on sen vaikutus: meihin tulee tilaa, jokin saa tilaa.

Jokin meissä ehkäisee huomion kiinnittämistä. Mikä se on? Jotakin joka on enemmän pahan alku kuin liha, ajatteli Weil. Eikö tämä jokin ole tuomio, taipumuksemme tuomita? Kritiikki ei ole tuomitsemista, vaan arvoarvostelman perusteiden epäilemistä. Kun päämme ja kielemme esittävät tuomion, käännämme katseemme pois, emme koe tarpeelliseksi enää kiinnittää huomiota.

Huomion hajottaminen, huikentelevainen katse – melkein sama kuin irstas elämä – oli Augustinuksen ja myöhemmin myös Heideggerin mukaan – uteliaisuuden syytä. He tietenkin tarkoittivat pinnallista uutuuden etsimistä, kyvyttömyyttä pysyä tässä hetkessä, mikä on Lukretiuksen sanoin itsensä pakenemista. Ehkä silti myös tuomarin katse on vaara. Ehkä se ei tee meistä huikentelevaisia, mutta se jämähdyttää meidät patsaiksi.

Kiinnittäkseemme huomion uudestaan olisi uhmattava tuomiota, aina valmiina nurkan takana väijyvää.