Kun joskus palaan totuuteen, tähän mahdottomaan
kysymykseen, toivon olevani selkeämpi. Aion puhua toisesta totuudesta niin kuin
puhui Bahtin, joka käytti mieletöntä ilmaisua ”naurun totuus”. Mutta vielä
enemmän haluan tuoda esiin sen, ettei kyse ole vain toinen, erilainen, kummallinen
totuus, vaan totuuden toiseus.
Se että totuus on mahdoton aihe ja ettei kukaan ole
tajunnut puoliakaan edes siitä vaatimattomasta näkökulmastani, jonka toin
esiin, tuli minulle hyvin selväksi. Opin siis jotain tänä syksynä: Joudun
palaamaan aiheeseen, olemaan hyökkäävämpi tai vielä mieluummin ovela.
Minun on siis oltava tulevaisuudessa selkeämpi, joissakin
tapauksissa ovelampi tai jopa pirullisempi. Mutta palatessani kysymykseen
totuudesta on minun oltava konkreettinen, osattava tuoda esiin konkreettinen
esimerkki. Ennen kuin voin puhua siitä esimerkistä, tuoda sen esiin, joudun
puhumaan ihan muusta: tietystä asenteesta, suhteesta nykyisyyteen.
Filosofoiminen on tällaista; se on hyvin hidasta, kovin mutkikasta etenemistä.
Kun joku osoittaa minulle suoran polun, menen sinne.
Tottakai. Hyvin mielelläni. Mutta epäillen menen, kokemuksistani johtuen.
Lupaukset siitä, että filosofoiminen tekisi viisaaksi, onnelliseksi tai
tasapainoiseksi saattavat olla liioittelua. Harrastakaa mielummin joogaa. Tai
syökää hyvin, nukkukaa riittävästi, harrastakaa liikuntaa. Itsekritiikkini aihe
ei ole se, etten olisi tehnyt ihmisistä onnellisia. Se on tämä: En järkyttänyt
ketään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti