(Friedrich Nietzsche)
Kautta aikojen ajattelijat asettivat vastakkain
ikuisuuden ja ajan. Sekä ikuisuutta että aikaa vastaan asettuu se mikä on
aktuellia, ajankohtaista, se mikä on nykyisyyttä. On helppo nähdä, että
Kantista, Hegelistä ja Nietzschestä lähtien filosofinen ajattelu on kohdistunut
tähän nykyisyyteen, siihen mitä tapahtuu – ainakin tämä väite pätee osaan
ajattelusta, joka ei ole ottanut tehtäkseen kysyä ikuisia kysymyksiä, katsella sub specie aeternitatis, ikuisuuden näkökulmasta.
Moderni aika ei tietenkään keksinyt kritiikkiä eikä
myöskään nykyisyyttä. Antiikin maailmassa oli kirjallisuudenlaji, josta
käytetään nimitystä menipposlainen satiiri. Mihail Bahtinin mukaan se poikkesi
esim. tragediasta ja eepoksesta, koska sen lähtäkohta oli nykyisyys, oma aika. Menipposlainen
satiiri oli usein filosofien käyttämä laji.
Olisi hienoa, jos kuulisi ruohon kasvavan. Minulle
riittäisi myös, jos näkisin liian kivettyneessä todellisuudessa särön, kuulisin
siinä räsähdyksen. Nykyisyyden ajatteleminen ei merkitse suremista, nostalgiaa,
aikaisempien aikojen ihailua eikä uljaan tulevaisuuden odottamista. Vaikka joku
arvostelisikin omassa ajassaan olevia virtauksia, apaattisuutta tai
passiivisuutta, se ei merkitse oman aikansa, nykyisyyden halveksimista.
Positiivinen suhde omaan aikaan ei merkitse negatiivisen kieltämistä, vaan
sitä, että näkee nykyisyyden mahdollisuutena - näkee särön, kuulee räsähdyksen.
Mikä on ollut itsestään selvää, ei enää ole sitä eikä välttämätön tunnu enää
niin välttämättömältä.
Kun Immanuel Kant etsi omasta ajastaan merkkejä
edistyksestä, hän otti esille Ranskan vallankumouksen. Erityistä ja erikoista
hänen tavassaan lähestyä teemaa oli se, ettei hän puhunut vallankumouksen
onnistumisesta tai sen seurauksista, vaan tavasta, jolla siihen suhtautuivat
monet, jotka eivät siihen osallistuneet. Hän näki merkin edistyksestä
innostuksesta, jota vallankumous herätti.
Kun etsimme säröä omassa ajassamme, on huomattava, ettei
se ole välttämättä suuressa tapahtumassa, kansannousussa tai mullistuksessa,
vaan jossakin lähes näkymättömässä, esimerkiksi innostuksessa. Vallankumousten
tulokset voivat olla keskinkertaisia, mutta ihmisissä tapahtunut liikahdus ei
ole silti merkityksetön. Espanjassa ollaan kyllästytty moniin asioihin
järjestelmässä, muun muassa siihen miten kaksi puoluetta ovat monopolisoineet
politiikan. Viimeisten EU-vaalien tulos herätti innostusta yli puoluerajojen:
liikkumaton todellisuus ei olekaan niin liikkumaton.
Haluan ottaa esiin vaatimattomalta vaikuttavia
esimerkkejä säröistä ja räsähdyksistä. Esimerkit ovat lähtökohtaisesti
”negatiivisia”. Yksityisessä sairaalassa työskennellyt psykologi erotettiin tehtävistään,
kun hän oli julkisesti arvosteli tapaa määrätä masennuslääkkeitä. Tuomaria
vastaan nostettiin syyte ja hänet erotettiin tehtävistään, kun hän yritti
tutkia pankkiirin toimia. Entinen pankin työntekijä on joutunut painostuksen ja
uhkailun kohteeksi, kun hän paljasti laitoksen toiminnan veroparatiisien kanssa
ja kytkökset rikolliseen toimintaan. Näissä esimerkeissä on jotain vastaavaa ja
samalla tavalla kielteistä, mutta ne ovat myös samantapaisesti
mielenkiintoisia: muutamat yksilöt tekevät oikosulkuja, edes pieniä; he
pakenevat systeemiä, tekevät edes lyhyen lennon. Positiivista näissä
esimerkeissä on se, että vaikka tekijät joutuvat pulaan, he samalla paljastavat
systeemin luonteen. Samalla nämä yksilöt omalla esimerkillään todistavat, että
voi olla toisin, kaikesta huolimatta, vaikka systeemi tuntuisi olevan
perustettu peruskallion eli rahan päälle.
Nämä ovat vain julkisuuteen tulleita esimerkkejä. On
nähtävissä vielä näkymättömämpiä esimerkkejä ”vastakulttuurista”. Tänään ei
ehkä riitä liian pitkä tukka tai liian lyhyt hame. Joskus se on affektiivisuus,
lämpö, toisenlainen suhde ihmisten välillä siellä missä sitä ei odoteta.
Tietenkin voi sanoa, ettei filosofi edes oman aikansa
ajattelijana ole toiminnan nainen tai mies. Hyvä niin. Ollessaan outo hän on
outo myös suhteessa omaan aikaansa, luo etäisyyttä joka tekee ajattelemisen
mahdolliseksi. Silloin toiminta ei ole enää niin välitöntä, varmaa ja helppoa.
Miten nämä oikosulkuihmiset muuten tulisivat mahdolliseksi? Ajattelun ikävyys,
sen epämukavuus on siinä, että ei ole enää myöskään niin helppoa olla koneen
osa.
On muistettava mitä Nietzsche kirjoitti Aurorassa (Morgenröte): ”Kaikki kunnia
mielipiteillenne. Mutta pienet poikkeavat teot ovat paljon arvokkaampia.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti