(Frederic Leighton: Antigone)
Mitä on itsenäisyys, riippumattomuus? Se ei merkitse,
ettei ihmisellä olisi siteitä, tarkemmin sanoen yhteyksiä. Itsenäinen kulkee
samalla tavalla muiden joukossa, hengittää samaa ilmaa, voi olla että käy
kaupassakin – ei siis välttämättä ole oman ruokansa tuottaja. Itsenäisyys ei
tarkoita irrallisuutta, vaan tietynlaista suhdetta omaan itseensä.
Sana autonomia
sanoo paljon. Se tulee sanoista auto,
itse ja nomos, sääntö tai laki. Se
merkitsee itsemääräämisoikeutta, riippumattomuutta siinä merkityksessä, että
joku on oman itsensä laki ja sääntö. Autonomia on sitä, ettei olemisen tapaa
määrittele ulkopuolinen laki. Klassinen esimerkki on Sofokleen Antigone, josta
käytetään näytelmässä sanaa autonomos, autonominen. Antigone kapinoi Theban
hallitsijan, Kreonin, käskyä ja lakia vastaan halutessaan haudata veljensä: hän
seuraa siis omaa, moraalista lakiaan.
Filosofien joukossa Immanuel Kant on esimerkki
ajattelijasta, joka antoi autonomialle erityisen merkityksen. Se mitä hän sanoo
kirjoituksessaan Mitä on valistus antaa sellaisen kuvan, että autonomia on
nimenomaan suhde omaan itseen; se on sellainen suhde, joka sallii meidän
käyttää omaa järkeämme ja toimia oman moraalimme pohjalta. Laiskuus ja pelko
estävät meitä antamasta itsellemme lupaa, valtuuksia tähän.
Lähtökohtani ei ole erityisen teoreettinen. Minua
kiinnostaa se mitä tapahtuu, mitä on tapahtunut viimeisten vuosikymmenien
aikana – se miten autonomiasta on tullut vaatimus ja lähtökohta monien instituutioiden,
käytäntöjen, arvostelulle. Naiset ovat vaatineet itsenäisyyttä,
itsemääräämisoikeutta. Toiset ryhmät ovat vaatineet, etteivät muut määrittelisi,
miten he saavat elää. Monta kertaa tällaisten vaatimusten sisältönä on, että
ihmistä kohdeltaisiin itsenäisenä. Kun nostetaan esiin kysymys autonomiasta,
kyse mistään teoreettisesta ongelmasta, vaan etiikasta ja konkreettisista
ongelmista. Autonomia ei ole vain jotain, johon pystytään tai ei pystytä;
vaatimus pitää sisällään ajatuksen, että myös toista pidetään itsenäisenä.
Autonomian vaatimus saa aina vastaansa vastustajan,
heteronomian, pyrkimyksen lisätä valtaansa. Heteronomia merkitsee riippuvuutta
toisen säätämästä laista. Koska autonomia merkitsee mahdollisuutta elää oman
lakinsa mukaisesti ja sitä koskeva vaatimus esitetään kamppailussa,
painiottelussa, vastustajan kanssa, eettinen kysymys on samalla poliittinen.
Mukana on väistämättä mukana pohdinta siitä, miten ja missä pääsee
osallistumaan itseä koskevien päätösten tai lakien tekemiseen.
Me emme elä ilman autonomiaa vain alisteisessa asemassa,
suhteessa johonkin hierarkiassa meitä korkeampaan. Myös prinssi tai ministeri
voi olla riippuvainen alemassa asemassa olevasta. Hän tietenkin tarvitsee
työntekijöitään, palvelijoitaan tai alamaisiaan tekemään asioita, mutta hän voi
olla riippuvainen näkymättömällä ja vahingollisella tavalla. Esimerkki tästä on
imartelu. Alamainen imartelee prinssiään, jotta saisi tämän hyväntahtoisuuden
ja anteliaisuuden osakseen. Prinssi, joka ei kestä totuutta ja suostuu tulemaan
imarrelluksi, tulee riippuvaiseksi tästä imartelusta, valheesta tehden
itsestään huomaamattaan myös erittäin haavoittuvaisen: imartelijan antama väärä
kuva saattaa särkyä.
Autonomia merkitsee siis suhdetta itseensä itsenäisenä ja
suhdetta toiseen itsenäisenä. Se syntyy, herää eloon, vain kamppailussa – myös
itsensä kanssa. Niin kuin Jussi Kotkavirta sanoo Kantin valistustekstiä
kommentoivassa kirjoituksessaan: ”Ihminen asettuu vastustamaan jotain
itsessään.”
Jos tahtoo olla autonominen, ei voi olla tahdoton. Täytyy
tahtoa ja tietää mitä tahtoo. Tahdotonta ohjaa joku muu. Jos joku on
autonominen, se merkitsee, että hän rakentaa elämäänsä. Tässä elämälle
annetussa rakenteessa – tai koheesiossa – ilmenee tekojen ja tahtomisen yhteys,
oman tahtonsa aktiivinen suuntaaminen. Työ, jonka joutuu tekemään itsensä
kanssa, vaatii ajattelua, itsetutkiskelua. Itsetutkiskelun tarkoitus ei
kuitenkaan ole välttämättä vain kysyä, mitä tahtoo. On syytä kysyä, mikä on
tarpeellista ja onko se välttämätöntä mitä on tarpeellisena, välttämättömänä,
pidetty.
Kantia seuraten voisi (siis) sanoa, että tietty
kriittinen asenne, pyrkimys luoda kuva tai idea tiedosta ja sen rajoista, on
tärkeää autonomialle. Itsenäisyys ei silti merkitse, ettei koskaan, missään
tapauksessa, noudattaisi toisten laatimaa lakia. Lain noudattaminen – tai
totteleminen – vain perustuu eri asiaan. Se lähtee autonomiasta; se ei ole
sokeaa tottelemista. Tämä on pysyvä haaste sille, joka laatii lain, antaa
määräyksen tai ohjaa toimimaan jollakin tavalla. Hänen täytyy perustella,
selittää, vakuuttaa; hänen ohjeensa on koko ajan, pysyvästi kyseenalaistettu,
epäluotettu, kun ihminen on autonominen.
Antigone seisoo pysyvästi edessämme toisenlaisena
esimerkkinä. Hän on lainrikkoja, rikollinen, koska ei noudata Kreonin ja
kaupungin lakia, vaan seuraa omaa periaatetettaan, on omalakinen. Autonomiassa
on tämä vaara: se saattaa joutua ristiriitaan vallan kanssa. Se saattaa
näyttää, ettei oikeus ole oikeudenmukainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti