Onko etiikka mahdollinen?

Amélie Perron
 

Filosofiakahvila 18.10./19.10./20.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Toisinaan etiikka filosofian osa-alueena on kuvaukseen ja analyysiin pyrkivää, toisinaan normatiivista. Jaottelu on ymmärrettävä ja hyödyllinen, mutta hiukan harhaanjohtava. Todellisuudessa kuvauksetkin ovat yllättävän käskyttäviä. Jos ajattelemme, että etiikka yrittää löytää tai rakentaa perustan tai jopa yleispätevän normiston kaikille, olemme ongelman edessä. Minä itse olen ongelman edessä enemmän kuin muut. Miten etiikka olisi mahdollinen minulle, jos ajattelen, että tällainen pyrkimys on vaarallinen, epäeettinen? Jos tarjoamme kaikille samaa moraalia, se on teoreettisesti kestämätöntä ja siinä on fasismin vaara.

Voimme yrittää väistää teoreettisuuteen ja abstraktisuuteen lankeamista yrittämällä tehdä etiikasta mitä se ennen oli: voimme nähdä sen ajatteluna ja periaatteina, jotka tähtäävät onnellisuuteen. Mutta miten voisin rakentaa tällaista etiikkaa, jos en usko, että kaikki tulevat onnelliseksi samalla tavalla, samoista syistä, samoja asioita tehden?

Luettuani Ralph Emersonia ja Stanley Cavellia sekä Cavellin Emerson-tulkintoja näen yhden ulostien, yhden mahdollisuuden tehdä etiikka mahdolliseksi. Cavellin ja Emersonin kirjoituksissa etiikka ei ole ohjeistusta (instruction), vaan enemmänkin yllytystä (provocation).

Etiikka ei ole siis ehkä mahdollista joidenkin toivomalla tavalla, mutta se ei merkitse, että se olisi kokonaan mahdotonta tai hyödytöntä. Kun eettinen ajattelu ja puhe on enemmän provokaatiota kuin ohjeistusta, siinä ei ole mukana kuvitelmaa, että kysymykset voitaisiin ratkaista lopullisesti. Etikkka ymmärretään pikemminkin päivittäiseksi tehtäväksi.

Stoalaiset eivät ajattelleet, että etiikan opetus olisi etiikkaa. Filosofinen puhe ei ollut filosofiaa. Filosofia oli heille käytäntöä, elettyä filosofiaa. Tämä ei tarkoita, ettei etiikan opetus (periaatteiden ja eettisten kysymysten teoreettinen käsittely) olisi mukana filosofiassa, mutta se ei sinänsä riitä. Jos pidämme kiinni tällaisesta näkemyksestä, tulemme toisenlaisen mahdottomuuden eteen. Etiikka ei ole mahdollista, jos se on vain puhetta, teoretisointia, opetusta. Sen pitäisi olla käytäntöä. Jotta se olisi mahdollista, ihmisen pitää nousta koulun penkiltä tai astua alas lehteriltä, mennä mukaan elämään ja luoda käytäntöjä.

Tämä vaatii vähän muutakin kuin ahkeruutta. Se vaatii uskallusta – esimerkiksi rohkeutta astua epämukavalle alueelle, epävarmuuteen, kykyä kohdata ja kestää oma haavoittuneisuutensa. Ainakin jos uskomme sairaanhoitajaa, Amélie Perronia, joka kirjoittaa asiasta artikkelissa Towards an “ethics of discomfort” in nursing: Parrhesia as fearless speech. Perronin kuvaamassa maailmassa vaikeus – jos ei mahdottomuus – tulee eteen kahdesta eri syystä. Toisaalta sairaanhoitajan oma koulutus ja häneltä odotettu toiminta (joissakin tapauksissa se on uhrautumista, toisesta huolehtimista unohtaen itsensä) luo omat esteensä. Toinen vaikeus syntyy työyhteisöstä, joka vaientaa hänet jopa raakoja keinoja (kiusaamista, syrjintää) käyttäen.

Me emme kaikki ole yhtä vaikeassa tilanteessa kuin Amélie Perron tai hänen kumppaninsa. Etiikka edellyttää silti paljon. Toisaalta katseemme ei voi väistää pimeitä nurkkia ja toisaalta sen täytyy ottaa etäisyyttä kulloiseenkin tilanteeseen. On vain tilanteiden etiikkaa. Emme elä ja toimi ideoiden sfäärissä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila