Filosofiakahvila 1.11./2.11./3.11.
Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)
Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.
Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).
Linkki zoom-tapaamisiin:
https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09
Kirjoitin näin keväällä tai kesällä 2021: “Sekä kollektiivisten että henkilökohtaisten kokemusten takia mielessäni soi yhä useammin Nazim Hikmetin runo Elämisestä. Olen varma, että se tulee joskus olemaan elementtinä alustuksessa, vaikken harrastakaan runojen analysointia.”
Mitä runossa sanotaan? Että meidän on otettava vakavasti elämisen tehtävä. Sen ottaminen vakavasti merkitsee, ettei alista sitä muille päämäärille eikä odota mitään elämän tuolta puolen; itse eläminen on tehtävä. Meidän on elettävä, vaikka kädet olisivat sidottu ja olisimme selkä seinää vasten. Meidän on kuoltava ihmisten puolesta. Runo antaa esimerkkejä. Voimme esimerkiksi olla sairaita ja joudumme vaikeaan leikkaukseen. Voi olla, ettemme nouse operaatiopöydältä, mutta meidän pitää vielä nauraa viimeiselle vitsille. Voimme olla esimerkiksi vankilassa ja meitä odottaa vielä 18 vuotta ennen kuin rautaportti aukeaa. Silti pitää jatkaa elämää ulkopuolen kanssa – ihmisten, eläinten, ristiriitojen ja tuulien kanssa. Planeettamme jäähtyy joskus, kaikki loppuu. On oltava siitä surullinen nyt, sillä on rakastettava maailmaa ja tehtävä se tietoisesti, sillä vain siten voi sanoa: “Olen elänyt.”
Nazim Hikmet Ran (1902-1963) oli turkkilainen
runoilija ja näytelmäkirjailija, joka oli usein vankilassa yleensä
kapinallisuuden takia. Hän tiesi mistä puhui runossaan. Minua kiinnostaa muutama
erityien asia runossa. 1.) Eläminen on
tehtävä. 2) Elää voi ja pitää myös vaikeissa olosuhteissa. 3.) Täytyy rakastaa,
jotta eläisi.
Meidän ei ole pakko uskoa runoilijaa eikä ketään. Jos
asetamme itsellemme tämän tehtävän, teemme sen itse. Tietyssä mielessä on pakko elää, jos on syntynyt. Mutta tässä
eläminen tuntuu merkitsevän muutakin kuin biologista elämää. Voisi jopa
väittää, että Hikmetin runo elvyttää tai kaivaa esiin vanhan idean elämästä,
jota muokkaamme ja jolle annamme muodon. Kyse ei ole elämästä, vaan elämisestä. F. Jullien otti uudellen käyttöön vanhan
filosofisen termin, eksistoimisen. Olemassaoleminen – ex-istir – on asettumista ulkopuolelle;
se on vastarintaa, mukautumattomuutta suljettuun maailmaan. Olemassaolo on
muutakin kuin sitä, että sattuu olemaan olemassa, on syntynyt. Se vaatii
enemmän. Se on tehtävä ja vaatii tekemistä, myös ajattelua.
Jos ja kun eläminen on tehtävä, siitä ei pääse, vaikka olisi sairas tai
vankilassa. Ulkoiset olosuhteet eivät ole syy luovuttaa. Ne voivat tehdä elämisestä
vaikeaa tai tuskallista, mutta tehtävä ei katoa mihinkään.
Täytyy rakastaa elääkseen. Koko maailmaa. Kyse ei ole sympatian
tuntemisesta tai rakastumisesta. Koko maailma ja elämä on myöntämisen kohde.
Toisella tavalla sanottuna tehtävä – eläminen – ei ole, se ei voi olla, puhtaan
älyllinen suoritus; sen täytyy olla intohimoista. Jos päässämme on
abstraktioita, elämme abstraktisti. Jos päässämme on symboleja, teemme
itsestämme symbolin. Hikmetin vaatimus on, että teemme itsestämme jotain
konreettista, lihaa ja verta.
Hikmetin vaatimuksen toteuttaminen vaatii tietynlaista pelottomuutta tai
ainakin uskallusta. Jos elämme pelon mukaan, sen määrääminä, voimme ehkä
välttää vaaran tai kuoleman, mutta uhraamme elämän sisällön. Miten uskaltaa,
miten valaa itseensä rohkeutta? Askel kerrallaan. Lapsi, joka opettelee
polkupyörällä ajamista, kohtaa pelkonsa ja voittaa pelkonsa vähitellen
harjoitellessaan. Myös ajattelu, kyseenlaistaminen, auttaa. Parhaassa
tapauksessa se murtaa meihin kaivertuneet kliseet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti