Ironia

Kierkegaard

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Raija Säkkisen muistolle

Ironian filosofiset tulkitsijat Kierkegaardista Rortyyn ovat nähneet, että ironian ilmaantuminen liittyy jonkinlaiseen kriisiin tai ainakin uudenlaiseen tietoisuuteen säröstä maailman ja ihmisen välillä. Jokin naiivius katoaa, harmonia rikkoontuu. Tämä selittää, miksi esimerkiksi Kierkegaardilla, jolle ironia oli keskeinen teema koko filosofisen elämänsä ajan, ironia kiinnittyy kysymykseen subjektiviteetista. Kun kirjallisuuden ja retoriikan tutkijat ovat puhuneet ironiasta, he ovat usein verranneet sitä muihin trooppeihin, kuvainnollisen ilmaisun muotoihin tai toisiin huumorin lajeihin. Filosofit puolestaan ovat puolestaan tutkineet sitä käytäntönä ja tehneet siitä usein käytännön itselleen. He eivät ole vain tutkineet ironiaa. He ovat tarvinneet sitä.

Jaakko Hintikka oli viisas. Hän tiesi – päinvastoin kuin monet muut filosofit – että käsitteilläkin on historia. Hintikka puhui sokraattisesta ironiasta ja huomautti, että ironia merkitsi alkuperäisesti teeskentelemistä. Muistettakoon, ettei sanalla antiikin maailmassa ollut samanlaista moraalista merkitystä. Esimerkiksi latinan sanan fingere (teeskennellä) etymologia viittaa muuhun: se on muotoilemista, jonkin asian esittämistä jossakin muodossa. Samasta sanasta juontuvat mm. fiktio ja figuuri. Sokrateen ironisuus ei merkinnyt sitä, että hän olisi ollut erityisen hauska mies. Se merkitsi enemmän oveluutta. Hän teeskenteli olevansa tietämätön ja auttoi näin keskustelijoita voittamaan ylpeytensä, paljastamaan oman tietämättömyytensä.

Ironia oli peliä, joka mahdollisti tutkimuksen. Kierkegaard epäilemättä näki tämän aspektin. Ironiassa sisäinen ja ulkoinen asettuvat toisiaan vastaan ja se muistuttaa siinä mielessä tekopyhyyttä. Tekopyhä ponnistelee vaikuttaakseen hyvältä, vaikka on paha. Ironistin rekisteri on toinen, vähemmän moraalinen – Kierkegaardin mukaan metafyysinen. Ironian harjoittaja naamioi ivan vakavuuteen ja vakavuuden ivaan.

Hyväksykäämme hypoteesi, että ironia ilmaantuu, kun maailma tapahtuu toisella tavalla sen kokijalle. Olisi syytä kiinnittää huomiota, millaisista olosuhteista on kyse. Voimme myös kysyä, mitä ironia merkitsee subjektiviteetille.

Ironian olosuhteet. Subjektin ja maailman välille on tullut repeämä. Maailma on pirstaleinen, epävarma, sattumanvarainen. Ironia kehkeytyy ja kasvaa ihmisen vaikeassa suhteessa todellisuuteen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen. Ironikkoa voisi verrata ulkopuoliseen, vieraaseen, jonka vastaus maailmalle voi olla muutakin kuin ironia. Albert Camus'n l'étranger, ulkopuolinen, on joku, joka on pakotettu elämään tietyllä tavalla, enemmän tai vähemmän kristillisellä tavalla, vaikkei hän tahdo olla kristitty. Ottakaamme Sokrates. Hän sanoi puolustuspuheessaan, ettei puuttunut suoraan politiikkaan, koska tiesi, ettei hänen annettaisi toimia ja puhua; hän olisi ollut hengenvaarassa. Hän ei edennyt suoraan vihollista kohti, vaan eteni sivusuunnasta. Näin hänestä tuli ironikko.

Ironia ja subjektiviteetti. Kierkegaard oli kuin Antonin Artaud. Eletty elämä oli elämää ensimmäisessä persoonassa: elämä joka on minun elämä. Subjektiviteetti on kierkegaardilaisessa ajattelussa sitä mitä yksilöä on ihmisenä; se kytkeytyy eksistenssiin, olemassaoloon. Kierkegaardilla siihen liittyy aina ambivalenssi. Minussa on samanaikaisesti ääretön ja äärellinen, ruumis ja sielu. Subjektiviteetti on ongelma, tuhat eri vaikeutta: Miten olla uskollinen itselleen? Mitä malleja pitäisi seurata? Kuka päättää oikeasta ja väärästä? Ironikko Kierkegaardin subjektiviteetti on sellainen, että se on sisäistänyt, tuonut itseen, maailman ja itsen välisen repeämän.

Ironiakin voi rapistua, tulla ohjelmalliseksi. Sen synnyssä on epätoivoisuutta ja se johtaa epätoivoon: ironiaa ei ymmärretä. Silti se voi olla vastavoima juhlallisuudelle, pateettiselle vakavuudelle. Siinä voi olla kriittistä voimaa. Meksikolainen kirjailija ja journalisti Carlos Monsiváis oli esimerkki kirjoittajasta ja ajattelijasta, jolle ironia oli olennaista. Se oli ase auktoriteetteja vastaan, meksikolaisen vallankäytön rituaalien paljastaja. Monta kertaa näkee, että ironia, joka on asenne ja väline, paljastaa jotain maailmasta. Se paljastaa, että ironia on maailmassa, ei vain ajattelijan ivallisessa hymyssä. Elämä on valmiiksi parodiaa. Ironia on retorinen keino, joka näyttää virkamiesten ja piispojen retoriikan luonteen. Ironia on tapa elää valppaana.

Epäilemättä Monsiváisin ironiasta löytyy samanlainen repeämän ja epätoivon elementti kuin Kierkegaardin ironiasta, mutta siitä löytyy myös eräänlaista  sankarillisuutta:  ”Todellinen todiste korkeammasta älystä on on kyky säilyttää päässään kaksi vastakkaista ajatusta ja toimia silti. Myöntää esimerkiksi että asioille ei ole hoitokeinoa ja pysyä silti päättäväisenä muuttaakseen ne.”

Olen suhtautunut ironiaan ambivalentisti, ehkä ironisesti. Olen jopa ajatellut, että jos filosofia alkoi ironiana, sen pitäisi kehittyä joksikin jalommaksi – huumoriksi. Silti sanon: Jos tarvitsette ironiaa, viljelkää sitä. Ironiakin voi olla varustus. Se on kevyt kantaa. Siihenkään ei tarvitse systeemiä. Varmasti se on tehokas lääke ehdottomuuksia ja ideologioita, kaikkea painavaa, vastaan.   

LIITE
Argumentoinnista. Oppitunti nro 4. Onko filosofia vain argumentointia tai demonstroimista? Jos ja kun filosofoiminen on jotain muuta, sanotaan: Tässä puhuu intuitio, ei järki. Tällainen filosofia assosioidaan monesti myös rationaalisuuden kritiikkiin. Kun joku kritisoi rationaalisuutta, ajatellaan helposti, että filosofia johtaa irrationalismiin. Tähän on  epäilemättä historiallisia syitä, mutta ajatuksen voi nähdä myös virhepäätelmän seurauksena: pidetään lähtökohtana, että on vain kaksi mahdollisuutta, ei useampia. Voimme siis leikkiä ajatuksella, että kaikki filosofia ei olisi tavanomaista argumentointia tai vasta-argumentointia ja ei silti lankeaisi irrationalismiin. Kuvitelmaamme filosofi, joka kritisoi metafysiikan käsitteitä ja niihin liittyvää argumentointia. Yleensä filosofi etenisi ”sisältä käsin”, kritisoisi systeemin argumentteja. Hän voi jopa hyväksyä teorian lähtökohdat, olla arvostelematta toisen teorian lähtökohdista käsin (immanentti kritiikki). Tyypillisesti huomion kohteena ovat kritiikin kohteena olevan systeemin argumentaatiovirheet. Meidän kuvittelemamme filosofi toimii kuitenkin toisin. Hänen huomio kiinnittyy muuhun: argumenttien vaikutukseen. Hän astuu systeemin ulkopuolelle, muttei arvostele sitä toisen systeemin tai minkään transendentaalisen järjestyksen avulla. Tällaisen filosofoimisen siemeniä on nähtävissä jopa argumentointivirheistä puhuvassa ajattelussa. Argumentum ad metum, pelottelu: Joko A tai B ja koska B on paha, A on tosi. Tässä kiinnitetään huomiota vaikutuksiin. Toisaalta voisi esittää vasta-argumentin. Jos argumentteja arvostelee niiden vaikutuksen takia, kyseessä saattaisi olla esim. argumentum ad consequentiam, seuraamuksiin vetoaminen, jossa argumentin oikeellisuutta perustellaan vetoamalla sen seurauksiin tai slippery slope, kaltevan pinnan argumentti (jos hyväksymme että A ja A:sta seuraa B ja B on paha, emme voi hyväksyä A:ta). Asian ei tarvitse olla näin yksinkertainen. Argumentoinnin vaikutuksien arvostelijan ei tarvitse ajatella niin kuin kaltevan pinnan argumenttiin lankeava, että A:sta välttämättä (tai todennäköisesti) seuraa B. Hänen näkökulmansa ei ole puhtaan argumentativiinen; hän ei puhu ainakaan pelkästään argumentaation ristiriitaisuudesta, vaan jostain muusta. Hän huomioi systeemin vaikutuksen esim. yhteiskunnassa (diskriminointi, kansanmurhat jne.) ajattelematta, että nämä vaikutukset ovat välttämättömiä. Meidän uuden (kuvitellun) filosofian tähtäimessä voi olla jokin rationaalisuuden muoto, mutta seuraus ei välttämättä ole irrationalismi. Hän voi arvostella argumentointia toisella tavalla, kiinnittää huomiota eri asiaan. Tästä ei vielä seuraa, että hänen filosofiansa ei olisi argumentoivaa; hän vain pelaa erilaista peliä, astuu ulos. (Niin kuin loogikko  Alfredo Deaño, joka sanoi: ”Jos P niin Q, mutta entä minä?”) Meidän ei silti vieläkään tarvitse tyytyä ajatukseen, että filosofia on aina argumentointia ja demonstrointia.  Filosofoiminen on nimittäin myös kysymistä, ja kysymys ei ole argumentti. On toinenkin syy, miksi voi puolustaa ajatusta siitä, että filosofia ei ole vain demonstroimista. Jos palautamme kaiken filosofian argumentointiin ja demonstrointiin, väitämme (helposti), että filosofian totuus on demonstroinnin totuus. Monesti se on jotain muuta ja siihen päästään toisella tavalla – harjoittamalla itseä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila