Kategoria, syytös

Alain

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 (jos paikka remontissa, aukion toisella puolella, hotellin kahvilassa)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Otsikon selitys

Filosofisessa kielenkäytössä on yksi pieni ja hauska sana: siis. Latinaksi se on ergo. Monien mielestä se ei ole hauska sana, päinvastoin kaikkein vakavin. Sanaa seuraa päätelmän seuraus. Mikään ei voi olla tärkeämpää. Sana on ele, julistus, ilmaus: ”Nyt saapuu herra Tulos.” Minusta sana on hauska todennäköisesti siksi, että olen suomenkielinen ja tottunut, että sanat ovat pitkiä. Tärkeän sanan pitää olla pitkä. Muotoilisin sen näin: ”Sanassa on neljä kirjainta, siis se on  4-letter-word”. Tottakai hauskuutta selittää myös vakavampi ja syvempi syy. Minusta sana ilmaantuu usein niin koomisen nopeasti. Kaikki vakavat teatteri-ihmiset tietävät, että komiikan salaisuus perustuu ajoitukseen. Olin ajatellut antaa otsikoksi Kategoria, siis syytös. Tälle olisi ollut ainakin kaksi perustelua. Ensimmäinen on etymologinen: sana kategoria merkitsi alunperin syytöstä. Toinen syy on se, että monet kategoriat todella ovat syytöksiä; se on niiden funktio.  Selitys otsikon puuttuvalle sanalle on siis se, että välttelen nauruskelua vakavan aiheen äärellä.

Ongelma

Kategoria merkitsee yleensä luokkaa. Filosofisessa kielenkäytössä se voidaan ymmärtää peruskäsitteeksi tai käsitteiden yleiseksi luokaksi. Esteettisen filosofian yksi kategoria on kauneus. Ainakaan nopea ajattelu ei näe tässä kategoriassa syytöstä. Voimme aavistaa tiettyä ehdottomuutta, kun filosofit puhuvat kategorisesta, esimerkiksi kategorisesta imperatiivista. Ongelma on, etteivät kategoriat useinkaan ole viattomia esteettisiä peruskäsitteitä. Kategorioihin liittyy toiminta, käytäntö: kategoriointi, jakaminen luokkiin. Tämäkin toiminta voi olla lähtökohtaisesti viatonta, joskus tieteellistä, mutta tämän toiminnan viattomimmatkin muodot voivat olla vaarallisia.

Vieraantuneet ja sosiaalisesti sopeutumattomat

Jo 1920-luvulla jotkut filosofit niin kuin Émile Chartier (alias Alain) ja hänen oppilaansa George Canguilhem kiinnittivät huomiota siihen, että joidenkin oppilalojen – niin kuin psykologian – kategoriat ovat oikeastaan poliisin kategorioita; niiden tehtävä on palvella sosiaalista kontrollia. Esiin nousi esimerkiksi vieraantuneiden luokka.

Jos ollaan tarkkoja, vieraantumisesta modernissa mielessä puhuivat ensin lääkärit, ensimmäiset psykiatrit niin kuin Philippe Pinel. (Tuomas Akvinolainen käytti sanaa viitaten riivaavan demonin aiheuttamaan tilaan. Yleensä keskiaikaisille  teologeille sanalla oli positiivinen merkitys; alienatio oli käännös kreikan sanasta kenosis, tyhjentyminen: Ihminen tyhjentyy omasta tahdostaan tullen vastaanottavaiseksi Jumalan tahdolle.) Käsite siirtyi muun muassa sosiologien käyttöön. Jos katsoo, miten sanaa käytettiin 1800-luvun oppineissa kirjoituksissa, näkee, että se oli tarkoitettu työkaluksi poliiseja varten. 

Canguilhem, joka oli lääkäri, arvosteli myös sopeutumisen käsitteen käyttöä. Ihmistieteissä tämä käyttö johti sosiaalisesti sopeutumattomien kategorian syntyyn. Joku luokitellaan sosiaalisesti sopeutumattomaksi usein siinä mielessä, että ainakin vihjataan yksilön käytöksen olevan patologista. Canguilhem sanoo tämän merkitsevän luonnollisen ja sosiaalisen ympäristön sulauttamista vaarallisella tavalla. Sulauttamisen seurauksena kaikki annetun järjestyksen haastaminen näyttäytyy sairautena.

Sosiaalisesti sopeutumattomien kategoria on tärkeä ja mielenkiintoinen, koska se on ollut hedelmällinen; on onnistuttu synnyttämään uusia alakategorioita. Kategoria on myös hyvä esimerkki kategorioiden erilaisista vaikutuksista. Tässä tapauksessa olisi harhaanjohtavaa puhua pelkästään kategorian poliisitehtävistä. Sosiaalisesti sopeutumattomat ovat vain yksi luku sosiaalisten ongelmien medikalisoimisen historiassa.

Identiteetti

Ylläolevat esimerkit liittyvät yhteen kategoriaan, joka on eräänlainen superkategoria: identiteetti. Se jäädyttää yhteen asentoon. Identiteetti osoittaa kunniaa järjestykselle, sanoo Michel de Certeau.

Ajatteleminen on liikettä ja sen ihmettelemistä, miten liikkeessä oleva onnistuttiin jähmettämään paikalleen. Se on järjestyksen kyseenalaistamista. Meidän on siis laitettava itsemme liikkeeseen. Minun on peruttava lupaukseni, etten naura. Tähän tarvitaan paljon naurua.

LIITE

Argumentoinnista. Oppitunti nro 2. Induktio ja deduktio. Induktio on väitteen johtamista yksityistapauksesta. Induktio edellyttää, että meillä on jokin kokemus ja havainto, vaikka kuinka rajallinen, jota käytämme päättelyn pohjana. Induktio on (usein) todennäköisyyspäätelmä. Ihmiset ovat havainneet, että aurinko on noussut aikaisempina aamuina. He päättelevät, olettavat, että se nousee tulevanakin aamuna. Deduktio on päinvastoin yksityisten väitteiden johtamista yleisistä väitteistä. Siinä käytetään vain sellaisia elementtejä, jotka ovat päättelyn lähtökohdissa. Deduktio ei tuo esiin mitään uutta tietoa; sitä voisi sanoa puhtaan laskennalliseksi. Induktio – tärkeä sekä arkielämässä että tieteessä – on puutteellista, koska havainnot ovat rajallisia. Kysymys vaikuttaa siihen, millaisia päätelmiä tehdään. Deduktio on rajallista, koska premissit, oletukset, voivat olla virheellisiä, epätosia. Joku filosofi, esimerkiksi Descartes, väittää voivansa todistaa Jumalan olemassaolon deduktion avulla. Voiko joku sanoa, mikä tällaisessa väitteessä on vialla? Joudumme palaamaan siis kysymykseen premisseistä, lähtökohdista. Mitä siitä seuraa, jos lähtökohtana on metafyysisiä oletuksia, oletus tuonpuoleisesta?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila