Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)
Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)
Filosofiakahvilaa Fuengirolassa ei enää tänä keväänä!
Linkki zoom-tapaamisiin:
https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09
Anton Tšehovin
viimeiseksi näytelmäksi jäänyt Kirsikkapuisto sai ensi-iltansa Moskovassa
vuonna 1904. Se kuvaa aatelisperhettä, joka tulee viettämään viimeisiä hetkiä
maatilalla, jonka he ovat menettämässä. Näytelmän lopussa yleisö kuulee, kun
tilaa ympäröivän kirsikkapuiston puita kaadetaan kirveellä. Myöhemmät
näytelmäkirjailijat ovat ihmetelleet, miten Tšehov onnistui tavoittamaan ja
kirjaamaan yhteiskunnalliset ja
poliittiset muutokset näytelmässä, joka ei ole ulkoisesti erityisen
poliittinen.
Jotkut ovat nähneet näytelmässä jopa
profeetallisuutta, tulevan vallankumouksen tuomia murroksia. Ihmettelyt ovat
turhia. Tšehov ei ennustanut eikä hänellä ollut salaista tietoa. Hän oli vain
terävänäköinen lääkäri, joka kirjoitti havaintojensa pohjalta, toi näyttämölle
sen mikä tapahtui hänen ajassaan.
Jos kysyisimme Tšehovin henkilöhahmoilta,
mitä on tapahtunut, he osaisivat
vastata: orjuus lakkautettiin, maatilan taloudenhoito jäi hunningolle jne.
Silti he tuntuvat olevan eksyksissä. Tapahtumisssa on jotain, jota he eivät
tavoita. Näiden hahmojen passiivisuus on sitä, etteivät he kysy mitä heille
tapahtuu. Kun he eivät sitä kysy, he eivät myöskään osaa elää nykyhetkessä; he
ovat jääneet menneisyyteen tai haaveilevat tulevaisuudesta tekemättä työtä sen
eteen. Tämän näkee näytelmän intellektuelli, ylioppilas Trofimov, hyvin
selvästi. Yhdessä monologissaan hän sanoo: ”... meillä ei ole mitään – ei
määrättyä suhdetta menneisyyteen, me vain filosofoimme, valitamme ikävää ja
juomme viinaa. Onhan selvää, että voidaksemme elää nykyisyydessä, meidän täytyy
ensin sovittaa menneisyytemme...”
Menneisyydessä elää myös 87-vuotias
lakeija Firs, jo vähän dementoitunut mies, vapautettu orja, joka ajattelee,
että kaikki oli vähän paremmin orjuuden aikana. ”Nyt on kaikki hujanhajan, ei
saa selvää mistään”, hän sanoo.
Voit tuntea tapahtuman ja olla samalla
tuntematta sen tapahtumallisuutta –
varastaakseni Mihail Bahtinin termin. Tapahtuman tapahtumallisuuden tajuaminen
merkitsee sitä, että huomioi sen kontingentin ja singulaarisen luonteen. Maailma
on prosessi. Sillä ei ole valmista muotoa. Se ei ole ready-made.
Tapahtuminen merkitsee jonkin
singulaarisen, erityisen ja ainutkertaisen, ilmaantumista. Ehkä me olemme vielä
skolastikkoja; näemme entiteettejä, asioiden ja olioiden olemuksia. Tapahtuman
näkijä näkee suhteita. Kyse on muustakin kuin taistelun kulusta, jostakin
hiljaisemmasta ja näkymättömämmästä. Tšehov näki sen, ei tulevaa:
jähmettyneisyyden eri kerroksissa.
Tilanomistaja Lljubov Andrejevna näkee
jotain, vaikkei osaa irtaantua lamaantuneisuudesta ja nostalgiasta. Hän
arvostelee kauppias Lopahinia: ”Saisitte jättää näytelmät katsomatta ja
katsoisitte vähän useammin omaa itseänne. Miten harmaasti te elätte, miten
paljon te lörpöttelette turhia.”
Tila pakkohuutokaupataan. Kauppias
Lopahin ostaa sen. Omistajattaren, Lljubov Andrejevnan, maailma romahtaa. Kun
perhe lähtee, he unohtavat vanhan palvelijan.
”Minut unohtivat... Ei se mitään”, hän sanoo. Jostain kuuluu
aikaisemmin kuultu ääni: katkeavan
kielen ääni, sammuva ja surullinen. Mikä on tuo selittämätön ääni, joka on kuin
toisesta maailmasta? Ehkä se on odottamattoman, tuntemattoman, äänettömän
tapahtuman ääni...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti