Nöyryyttämisen historia

Liian kunnianhimoisen otsikon tarkoitus on vain muistuttaa, että kaikella on historiansa, myös nöyryyttämisellä: se ei ole aina ollut samanlaista, ehkä se ei ole kaikkina aikana yhtä yleistä, ainakaan se ei aina ole samalla tavalla institutionalisoitunutta. Missä ihmiset kärsivät, he saattavat myös nousta ylös, olla enää suostumatta. Kärsimys antaa oikeuden heittää kysymysmerkkejä valtiaiden sateenvarjojen päälle. Siksi nostan esiin kysymyksen nöyryyttämisestä, sen paikasta, sille annetusta tehtävästä.

Nöyryyttämisen historia ei ala koulusta, ainakaan todennäköisesti. Silti koulu on ollut ainakin 1800-luvulta lähtien yksi tärkeimpiä nöyryyttämisen instituutioita. Tähän on yksinkertainen syy. Koulu on kouluttamista varten, ja nöyryyttäminen on tehokas tapa kouluttaa. Se on tehokas, koska näin päästään syvälle, pystytään vaikuttamaan sieluun, siihen mitä ihminen ajattelee itsestään.

Koulu, kuriyhteiskunnan selkäranka, perustuu mittaamiseen, vertailemiseen, testaamiseen: ihmistä mitataan suhteessa toisiin ja samalla synnytetään mielikuvaa omasta itsestä. Kaikista ihmisystävistä, humanisteista ja heidän hyväntahtoisuudestaan huolimatta – tai heidän ansiostaan – koulu on pysynyt hyvin samantapaisena kuin se jo oli 1800-luvulla. Tämä on mahdollistanut, että yksi koulun tunnetuista sivuvaikutuksista (tärkein vaikutushan on tietenkin oppiminen) on kuuliaisuus tai voimattomuus. Nöyryyttäminen on siksi tärkeää, että sen tärkein sanoma on tämä: ”Et ole mitään, älä kuvittele olevasi mitään.” Tämän sisäistäminen on tärkeää, sillä näin kansalainen on hiljaa ja on vakuuttunut omien kokemustensa mitättömyydestä; se mitä opit, on turhaa, vain auktorititeetin sanoma on relevanttia.

Nöyryyttäminen koulussa, kouluttamiseen liittyvä mitätöinti, näyttää sen, että nöyryyttäminen on tärkeä osa vallankäyttöä ja valtasuhteiden jähmettämistä: ihminen pistetään paikalleen, lannistetaan. Hänelle muistutetaan, ettei voi nousta, sanoa, tehdä toisin. Nöyryyttämisen tehokkuus, sen vaikutuksen syvällisyys, kaivertuvuus, paneen kysymään kuitenkin toisenlaisen historiallisen kysymyksen kuin kysymyksen nöryyttämisen instituutioista.

Julkisuus on tärkeä osa nöyryyttämistä. Ihminen nöyryytetään julkisesti, ihmisten katseiden alla. Ennen oli tapana – vielä jossain vieläkin – nöyryyttää rikoksentekijää julkisesti. Hänet pistettiin häpeäpaaluun, esimerkiksi. Kristinusko toi jo varhaisina aikoina kulttuuriin erikoisia käytäntöjä, joissa ihminen itse, vapaaehtoisesti, julkistaa syntinsä. Katumusharjoitukset, jotka kestivät usein vuosia, vaikuttivat ihmisen koko elämään, olivat näkyvä osa häntä. Synti katoaa, mutta ihminen on itsensä ja muiden silmissä synnintekijä. Katusmusharjoittajan asemaa pyydettiin, sitä anottiin piispalta. Katumus oli teatraalista, manifestoivaa: se toi esiin ihmisen häpeän ja nöyryyden. Kirkkoisä Tertullianus (155-230) käytti termiä publicatio sui, itsensä julkistaminen. Ihmisen pitää näyttää itsensä synnintekijänä.

Koulu- ja työpaikkakiusaamisen ja median, tiedostuvälineiden, välillä voi nähdä yhteyden. Kyse ei ole siitä, että tiedotusvälineet ruokkivat kiusaamista. Niissä on samaa julkisuus, sen käyttö. Tiedotusvälineillä on oletettavasti muitakin funktioita, mutta osaltaan se on vain julkistamista, nöyryyttämistä. Epäilemättä tällaista julkisuutta ruokkii yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitsevat ajatukset ja arvot, ihmisten asettuminen toisiaan vastaan toistensa kilpailijoiksi. Nykypäivän maailmassa tiedostuvälineet onnistuvat normalisoimaan kiusaamisen, tekemään siitä itsestään selvää. Tietenkin jos tapahtuu jotain dramaattista, joku kiusaaja esimerkiksi tappaa kiusatun, sitä sitten julkisesti paheksutaan, paheksutaan ja kauhistellaan.

Diagnoosini ei silti ole, että maailma, ihmiset, ovat tekopyhiä, ainakaan pelkästään. Maailma ei ole vain tekopyhä; se on ilman katumusta, kyynisesti väkivaltaa ruokkiva. Joka päivä joku sanoo toiselle: ”Et ole mitään.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila