Eläimellinen filosofia

Ihminen ja eläin, luonto ja kulttuuri, ovat asettuneet toisiaan vastaan, toistensa vastakohdiksi länsimaisessa ajattelussa. Mutta jos pystyy näkemään toisin - niin kuin Margot Norris (Beasts of Modern Imagination) tai Vanessa Lemm (Nietzsche´s Animal Philosophy) – kulttuurin elämän näkökulmasta, on uusi, erilailla luova ihminen mahdollinen: sellainen taiteilija tai ajattelija, joka ei imitoi eläintä, luo niin kuin eläin, vaan luo eläimenä.

Ihmisen ja eläimen vastakohta, joka on monta kertaa ollut ihmisen, hänen kulttuurinsa metafyysinen perusta, synnyttää elämään kohdistuvaa dominointia. Vastakohta-ajattelu on synnyttänyt kaksi taipumusta: halun kahlita tai halun palata luontoon. Yritys ajatella ihminen eläimeksi, yritys kokea uudestaan eläimellisyys saa silloin erilaisen muodon kuin Hobbesilla, joka ajatteli, että ihminen on ihmiselle susi. Eläimellisyys on silloin positiivista, luovaa: ei keksitä käytäntöjä ja muotoja, joiden tarkoitus on olla valtaa elämän yli, vaan kehitellään käytäntöjä ja muotoja, jotka ovat täynnä elämää.

On jaoteltu kulttuuri ja luonto, ihminen ja eläin. Jaottelu on tehty ja siksi se voidaan tehdä tekemättömäksikin. Jaottelun seurauksena ihminen suuntautuu luontoon joko vihollisena, hallinan kohteena tai kotina, johon on palattava turmeltuneesta sivilisaatiosta (niin kuin Rousseau´n filosofiassa). Toisaalta luonto on paratiisimainen koti, toisaalta demonisoitu kaaos: Saatanan kuva. Petoeläin ei ole petomainen; vain ihminen, joka vaientaa eläimellisyyden, on Peto, voi edes kuvitella Pedon, joka sekoittuu Saatanaan, tulee kuvaksi Saatanasta. Tehdä tekemättömäksi tämä jaottelu on aikamme tehtävä, kiireellinen tehtävä, jonka vastaanottaminen tulee muuttamaan kulttuuriamme.

Ehkä eläimiltä ei voi oppia sanan tavanomaisessa merkityksessä, koska ne ovat liian outoja, liian toisia, kuin Diogenes, joka otti koiran roolimalliksi. Silti ihmisen voi kuvitella muuhunkin kuin luonnon raiskaamiseen tai sinne palaamiseen, ihmisen ja eläimen sekoittamiseen. Ehkä tulevaisuudessakin taistellaan luontoa vastaan, sen kanssa, mutta toisella tavalla: taistellaan jotta luonto tulisi osaksi kulttuuria, kulttuurin tavoitteeksi. Ehkä silloin luontokin kiittää kulttuuriamme, koska luonto muuttuu, keksii uudestaan luonnon, luovuuden luonnon.

Me tiedämme, että ihminen on eläin, mutta emme halua hyväksyä sitä; ajattelemme ja toimimme itseämme vastaan. Tässä on jotain koomista. Lopulta me voittaisimme enemmän eläiminä, luomalla kosketuksen eläimellisyyteemme; emme sotisi enää turhaa sotaa itsessämme, saisimme eläimen energian käyttöön.

Olen sanonut tämän ennenkin. Uudenlainen ajattelu, toisenlainen suhde, kehkeytyy taiteilijoiden työstä ja ajattelusta. Puhuin Paul Kleestä. Kirjoitin: ”Taiteilija ottaa käyttöön kuvan puusta ja sanoo, että puun juurista virtaa taiteilijaan lymfa, joka läpäisee hänet ja hänen silmänsä. Taiteilijasta itsestä tulee puunrunko; hän ottaa vastaan sen mikä tulee syvyydestä ja siirtää sen kauemmaksi. Kleen mukaan olennaista on keskustelu luonnon kanssa. Taiteilija on ihminen, mutta myös luontoa, fragmentti luontoa; on tavoitettava yhteys luontoon ja kaikkeuteen. Hänen on oltava uskollinen liikkuvuudelle, jonka Klee määrittelee vapaudeksi. Tämä vapaus ei pyri muuhun kuin oikeuteensa, joka on oikeutta olla liikkuva, muuttuva niin kuin luonto on liikkuva.”