Tyhmyydestä

Kun stoalaiset puhuivat tyhmyydestä, he käytti sanaa stultitia. Stultitia ei ole älyn tai ymmärryksen puutetta, vaan eräänlainen tahdon sairaus. Se on tila, josta pitäisi päästä ulos, ja siinä yrittää filosofia auttaa. Tyhmyys, mielettömyys, josta filosofia yrittää auttaa pääsemään irti, on tila, jossa tahto ei kuulu itselleen; tahto ei tahdo omaa vapauttaan.

Tyhmyys lakkaa siis hetkellä, kun ihminen tai ihmiset keskeyttävät sen mitä he ovat tekemässä, alkavat tehdä jotain muuta. Ihmiset keksivät tahdon ja sanovat: ”Mistä nuo tulivat sanomaan, miten meidän on elettävä?” Tyhmyyden loppuminen on siis kapinaa.

Yksi tämän kurjan tilan, tyhmyyden, piirteistä, on sen sinnikkyys. Jos ihminen on tässä tilassa eikä osaa tahtoa, hän ei välttämättä tahdo myöskään siitä eroon. Ei ainakaan yksin. Siksi me joskus tarvitsemme toista: ystävää, filosofia, ihmistä joka sanoo totuuden.

Jos ja kun joku tahtoo auttaa toista tai itseään eroon tyhmyydestä, hänen ongelmansa on kuulijan puute. Emme kuuntele toista emmekä edes itseämme. Jokin välähdys on pitänyt syttyä tyhmässä päässä ennen kuin se kuulee. Mutta filosofi voi yrittää lennättää kipinöitä, toivoa niiden sytyttävän jotain.

Se on erikoinen tunne, kun tyhmässä päässä liikahtaa jotain. Tällainen herääminen ei kokemukseni mukaan merkitse suurempaa oppineisuutta, ei edes paremman järkeilytaidon saavuttamista, vaan tahtoa olla toisin ja asioiden näkemistä uusin silmin. Siksi paras filosofin teos ei ole mutkikkain ja täydellisin teos; se on lause tai lauseita, tekstejä tai puheita, jotka viiltävät auki kuoren, räväyttävät silmillemme sen mitä me olemme. Tunne saattaa olla epämiellyttävä. Siihen voi liittyä häpeää. Alamme hävetä tyhmyyttämme.

Me teemme tyhmyydestä usein toisten tyhmyyttä. Tämä on tyhmyyttä, sillä meidän olisi nähtävä, uskallettava myöntää, että se on aina ”meidän tyhmyyttämme”, ”omaa tyhmyyttämme”. Olen aikaisemmin todennut, että monesti filosofien pakkomielle on erehdys (error). Tyhmyys ei ole kuitenkaan erehdystä. Jos lapsi erehtyy sanomaan, että kolmen ja kahden summa on kuusi, hän erehtyy, ja tyhmä on aikuinen, joka häntä tyhmänä pitää. Tyhmyys ei ole ajattelemattomuutta, vaan tietynlaista ajattelua. Se on enemmän sukua alhaisuudelle ja julmuudelle kuin erehtymiselle.

Todellinen ongelma on tyhmyyden institutionalisoiminen. Siitä tehdään sääntö. Kun lapselle esitetään kysymyksiä, joihin hänen odotetaan antavan oikeita vastauksia, olemme tyhmentämässä häntä. Hänen on opittava kysymään. Lopulta tyhmyys, tahdon sairaus, on kyvyttömyyttä kysyä, problematisoida, tehdä erotteluja.

Onko tämän tuskallisempaa aihetta? Tyhmyys ei johda välttämättä tietynlaisiin poliittisiin aatteisiin, mutta poliittiset aatteet johtavat moniin tyhmyyksiin. Miten tyhmyys ylitetään? Milloin lakkaamme tahtomasta omaa tyhmyyttämme? ”Minä olen tyhmyydelle vihainen kuin rakkikoira”, sanoo Nummisuutarien Esko. Hän ei ole kaikkein älykkäin, mutta hänellä on enemmän, paljon suurempi aarre: viha tyhmyyttä kohtaan.

Mutta missä nämä tyhmyyden vastustajat piileskelevät? Mihin he menivät? Onko ajattelu todellisuudessa liian usein tyhmyyden lisäämistä, sen tukemista ovelan taktiikan avulla?

Mitä on tyhmyyden ulkopuolella? Mikä on se tila, johon pääsemme, jos pääsemme tyhmyydestä? Onko se viisaus? Jos se merkitsee sitä, että tahto osaa tahtoa omaa vapauttaan, eikö sille pitäisi antaa nimeksi vapaus? Ehkä sen nimi voisi olla itsenäisyys, jos seuraamme Kantin ajatusta tyhmyydestä ”itseaiheutettuna alaikäisyyden tilana”.