Etäisyys, läheisyys

Monet aiheet, joita olemme aikaisemmin käsitelleet, mm. yksinäisyys ja hämäryys, ovat epäsuorasti viitanneet kysymykseen läheisyydestä ja etäisyydestä. Ainakin nämä muistiinpanot vaativat lisäystä, selvennystä, jotka koskevat tätä teemaa.

Luonnostelin ideaa arvokkaasta yksinäisyydestä. Idea tällaisesta arvokkaasta ja synnyttävästä yksinäisyydestä ei merkitse, että ystävyydellä ei olisi merkitystä. Tällainen yksinäisyys saattaa olla jopa ystävyyden edellytys. Vain yksinäisyys sallii kehittää etäisyyden ja läheisyyden taidetta, kykyä etsiä oikeaa etäisyyttä, joita myös ihmisten väliset suhteet vaativat.

Hämäryydestä puhuessani totesi: ”On olemassa läheisyyttä, lähestymistä, jolla ei ole tekemistä intiimiyden tai kohtaamisen kanssa; se on sellaista läheisyyttä, jossa on kyse toisen tietämisestä, tuntemisesta, tuttuudesta. Haluttavampaa saattaa olla sellainen etäisyys ihmisten välillä, että ihmiseen ei voi tarttua tai omistaa. Ehkä silloin ihmiset voivat myös jakaa jotain.”

Mistä oikein puhun? Mitä on tämä puhe etäisyydestä, läheisyydestä ja ”etäisyyden ja läheisyyden taiteesta”? Onko joku koetinkivi sattunut liian pahasti Pasi Färmin päähän?
Mahdollisesti. Mutta en ole ainoa, joka puhuu aiheesta. H.Cicoux käyttää ilmaisua ”oikean etäisyyden taide” puhuessan rakkaudesta ja kommentoidessaan Clarice Lispectorin tekstejä. G.Deleuze puhuu oikean etäisyyden, ei hierarkisen, vaan geometrisen, luomisesta ihmisten välillä kauniissa kirjoituksessaan Pericles ja Verdi (joka on ylistys ystävälle, F. Châtelet´lle).

Uskoisin, että kyseessä on hyvin yksinkertainen, mutta vaikea asia. Etäisyys ja läheisyys ajatellaan vastakkaisiksi. Annan hyvin yksinkertaisen esimerkin kumotakseni tämän itsestään selvänä pidetyn asian. Ajatellaan joku taiteilija, esim. runoilija, joka inspiroituu toisesta runoilijasta ja jäljittelee häntä. Jäljitellessään hän voi onnistua luomaan kelvollisia tekstejä. Hän voi ”teknisesti” olla lähellä imitoinnin kohdetta, mutta vasta kun hän on oma itsensä, vasta kun hänen saamansa inspiraatio vie hänet omalle tielle, omaan suuntaan, hän on henkisesti lähellä toista runoilijaa. Vasta ero, erilaisuus, lähentää.

On niin helppoa ajatella, että läheisyys on ”kaunis” asia, etäisyys ei-toivottua. Läheisyys voi olla silti tukahduttavaa, omivaa, ja etäisyys voi olla tilan antamista. Tärkeää on löytää oikea etäisyys – niin kuin silloin, kun yritämme lähestyä maalausta. Toisia maalauksia on hyvä katsoa lähempää, toisia kauempaa. On ihmisiä, jotka on hyvä jättää omaan rauhaansa; sillä tavalla kunnioitamme heitä ja tulemme itse asiassa häntä lähemmäksi – emme siksi, että ymmärtäisimme, vaan koska antamalla rauhaa, tilaa ja aikaa me ojennamme hänelle kätemme, tervehdimme häntä, teemme rakastavan eleen.

Läheisyys, jossa ei ole mukana eroa, etäisyyttä, on vaarassa muodostua sulautumiseksi tai toisen sulauttamiseksi itseen. On olemassa kylmentävää etäisyyttä, miljoonien valovuosien etäisyyttä, joka panee meidät unohtamaan, tekee välinpitämättömäksi. Mikä on sitten oikea etäisyys? Se on jokaisessa tapauksessa, jokaisessa tilanteessa tutkiva erikseen. Jos on sääntöjä tässä taiteessa, ne ovat ylimalkaisia yleisperiaatteita. Tärkeää on tutkia, kokeilla – syleillä ja astua taaksepäin, sitten taas ojentaa kätensä, sitten kiivetä vuorelle...

Yksinkertainen asia, mutta vaikea. Vaikea siksi, että tämä taide vaatii paljon harjoittelua...