I Johdanto puheen ongelmaan: Puhe ja hiljaisuus

(Muistiinpanot Etäisyys, läheisyys ja Eläimellinen filosofia julkaistaan ensi viikolla. Jatkona edelliseen ja johdantona – ensimmäisinä alkusanoina tulevaan aiheeseen ”puheen ongelmasta” panen seuraavan huomautuksen.)

Voisi sanoa, että kieleen kohdistuva filosofinen mielenkiinto oli yksi suuria käänteitä länsimaisessa ajattelussa 1900-luvulla. Se ei ole ilmentynyt pelkästään niin, että kielen ja todellisuuden välinen suhde problematisoitui. Myös puheen ja hiljaisuuden, vallan ja puheen väliset suhteet on alettu nähdä toisin; niitä on alettu ajatella.

Perinteellisesti ollaan ajateltu, että puhe asettuu valtaa vastaan, ja valta tahtoo vaientaa. 1900-luvulla monet ajattelijat alkoivat kiinnittää kuitenkin huomiota puheen väkivaltaisuuteen ja puheeseen vallankäyttönä. Myös valta puhuu. Eikä vallankäytön kohteen haluta aina olevan hiljaa; hänen halutaan selittävän itsensä tuomarin tai rippi-isän tai psykoanalyytikon edessä. Kiduttaja pyrkii saamaan uhrinsa puhumaan. Myös kuulustelu on puhetta. Silloin vastarinta ei ole puhetta, vaan hiljaisuutta, vaikenemista.

Vähemmän konkreettisten tilanteiden analysointia harjoittaneen Derridankin kirjoituksissa lähestytään kysymystä puheen ja hiljaisuuden suhteista. Hiljaisuus oli hänelle kielen “alkuperä”, jota ilman sanaa ei voisi olla. Hiljaisuus ei ole siis kielen “toinen”, “toiseus”. Puhe ja hiljaisuus ovat toisiinsa sidotut. Mutta Derridan ja monien kielifilosofien tapa ajatella, analysoida, on abstrahoiva eikä ongelma tule selvästi esiin.

Puhe on aina puhetta jossakin “kielipelissä” (Wittgenstein), aina se muodostuu tietynlaiseksi käytännöksi (filosofit, kulttuurintutkijat ja sosiologit puhuvat diskursseista). Kun tutkimme käytäntöjä, huomaamme, ettei hiljaisuus ole aina sama eikä puhe ole aina samanlaista. Tilanne ei ole samanlainen, jos poliisi tahtoo minun puhuvan tai jos moraalisen velvollisuuden innoittamana puhun, vaikka poliisi ei minun haluaisi puhuvan.

Vastaus kielen väkivaltaisuuden ongelmaan ei ole – niin kuin Derrida tiesi – hiljaisuus, joka olisi vain toisenlaista väkivaltaa, vaan toisenlainen puhe, joka kohdistaa väkivallan kieleen välttääkseen pahemman väkivallan. Ongelma ei ole silti ainakaan pelkästään kielen väkivaltaisuus tai sanojen riittämättömyys. Maisema, jossa elämme, on sanojen, näkymättömistä tulevan puheen, peittämä. Emme näe maisemaa. Tuskainen kysymys, jossa elämme, ei koske vain sanojen riittämättömyyttä tai niiden väkivaltaisuutta, vaan kuuntelemista tai kuulemisen mahdollisuutta. Emme näe maisemaa, emme sitä kuule.

Keskusteleminen – se mitä keskustelemiseksi sanotaan – on usein vain polemiikkia, siis sotaa, jossa toinen on vihollinen. Dialogi on monologia kummituksen edessä. Olemme sanojen ja määritelmien peittämiä. Mielisairaalapotilasta ei kuunnella, vaan hänen puheensa liitetään osaksi kokonaiskuvaa sairaudesta ja todisteeksi hänen mielensä häiriintyneisyydestä.

Olisi tehtävä erottelu polemiikin ja todellisen keskustelun välillä, mutta myös mykistetyn hiljaisuuden ja kuuntelemisen mahdollistavan hiljaisuuden välillä. Olisi ehkä lakattava luottamasta kommunikaatioon, etsittävä todellista kohtaamista toisen kanssa… Näihin kysymyksiin aion tarttua, niitä seurata, niihin näkökulmaa luoda. Ainakin kokeilla.