Kaikesta huolimatta...

Paul Tillich

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

(Ei enää keskiviikkoisin)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 18.joulukuuta:

(Syyskauden viimeinen kerta)

 

Tuskin jaksamme uskoa, että hyveet tekevät onnelliseksi. Varsinkin kun ihmiset ovat keksineet sanoa hyveiksi monia asioita, jotka tekevät onnettomiksi tai lisäävät kärsimystä. Emme jaksa myöskään luottaa, että hyve voisi olla kaikkien hyve. Ariston Khioslainen sanoi: ”Hyve on sielun terveyttä.” Nietzsche kommentoi tätä todeten, että ainakin muotoilua pitäisi muuttaa: ”Sinun hyveesi on sinun terveytesi.”

Cornel West voi silti olla oikeassa, että kaikkeen tarvitaan rohkeutta. Westin mukaan emme voi rakastaa, jos emme uskalla rakastaa. Ilman rohkeutta emme pysty oikeudenmukaisuuteen. Hyveet vaativat rohkeutta ja siksi rohkeus on Westin mukaan eräänlainen kardinaalihyve.

Toinen esimerkki ajattelijasta, jolle rohkeus oli tärkeä eettinen ja ontologinen käsite, varsinkin teoksessa The Courage to Be (Rohkeus olla olemassa), on tietenkin Paul Tillich.  Rohkeus ilmenee teoissa. Se on yksi hyveistä. Mutta se on myös oman itsen olemassaolon vahvistamista ja myöntämistä (self-affirmation). Rohkeus oli Tillichille mielenlujuutta, kykyä ja tahtoa ylittää pelko ja ahdistus. Epäilemättä siis jotain samanlaista kuin rohkeus (andreia) oli kreikkalaisille tai roomalaisille, esimerkiksi Musonius Rufukselle: se oli vastarintaa ulkoisten tapahtumien edessä, kykyä kestää ne ilman romahdusta.  

Tillichille ihminen on aina ja koko ajan ei-olemisen mahdollisuuden, kuoleman, edessä. Silti hän pystyy, ainakin aika ajoin, rohkeuteen olla olemassa, olla oma itsensä. Jos hän pystyy siihen, hän kykenee siihen kaikesta huolimatta. Enemmän kuin ontologisen rohkeuden yhteys uskoon (Tillich oli teologi) minua kiinnostaa tämä ilmaisu: kaikesta huolimatta.

Tässä onnellisuus – tai jokin mistä espanjalaiset käyttävät sanaa ánimo, henki ja energia, rohkeus – ei ole vain riippumaton ulkoisista asioista, kiinnittymätön siihen mitä meille tapahtuu: ulkoisten tapahtumien ja tilanteiden pelottavuudesta ja ahdistavuudesta huolimatta voi säilyttää tämän hengen. Tillichin ilmaisu merkitsee, että ihminen voi ylittää itsensä ja kohota kohtaamansa uhkan yläpuolelle. Hän ei välttämättä voita eikä selviä, mutta hän jatkaa silti.

Aavistamme rohkeuden olevan vaikeaa. Emme jaksa pystyssäpäin. On helppo luovuttaa. Miten saavuttaa sellainen päätös tai päättäväisyys, hellittämättömyys, jota tarvitsemme? Millaista harjoitusta ja valmennusta tarvitsemme?

Minulla on uutinen. Ariston Khioslaisen tai Paul Tillichin lukeminen ei riitä. Parhaassa tapauksessa lukeminen inspiroi, vahvistaa meissä olevia hyviä taipumuksia. Se ei inspiroi ja vahvista meitä, jos emme anna sen tehdä sitä. Meidän täytyy tehdä sopimus kirjan tai ystävän kanssa siitä, että kirjan tai ystävän on lupa ja mahdollisuus haastaa ja kannustaa meitä. On myös opittava erottamaan miellyttävä kirja (tai puhe) hyödyllisestä.

Meidän on aktivoitava yhä uudelleen asenne, joka auttaa seisomaan jaloillaan kaikesta huolimatta. Ihminen voi rohkaista itseään. Hän voi valmentaa itseään vaikeaa tai pelottavaa tilannetta varten. Kyse ei ole velvollisuudesta, ainakaan universaalista. Se on henkilökohtainen valinta. Vaikka se on henkilökohtainen valinta, se ei merkitse, että sen tekee kokonaan yksin. Filosofit ovat eri vuosisadoilla esittäneet epäilyksensä siitä, voiko tyhmyydestä päästä yksin, omin avuin. Vaatii valppautta ja älyä huomata, että toiset auttajista ja vapauttajista ovat vääriä vapauttajia.

Andreia oli kestävyyttä, kykyä sietää ja kestää iskuja, vaikeita tilanteita, tapahtumia. Platon oli sielukas ja aristokraattinen, mutta hän neuvoo valmentamaan rohkeutta atletismin  (gymnazein, harjoitella) avulla. Myöhemmin stoalainen Musonius Rufus suosittelee pidättyvyyttä, esim. totuttautumista vähäiselle ruoalle jne. Voimme myös muistuttaa itseämme tärkeistä periaatteista, aktivoida itsessämme hedelmällisiä ajatuksia, jotka vahvistavat meitä. Voimme puhua itsellemme: ”Mitä meille tapahtuu? Mitä teen sen kanssa mitä meille tapahtuu?”  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ateismin lajit

Paul Tillich

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Octavio Pazin kirjassa Corriente alterna (1967) on essee, jonka nimi on Ateísmos. Sana on tosiaan monikossa. Paz sanoo, että on erilaisia ateismeja. On esimerkiksi sellaisia, jotka uskovat uskovansa elävään Jumalaan, mutta elävät niin kuin tämä ei koskaan olisi ollut olemassa (todelliset ateistit Pazin mukaan). Pseudoateisteiksi Paz laskee filosofisen vakaumuksen mukaiset ateistit, jotka ajattelevat, ettei Jumala ole kuollut, koska Jumalaa ei koskaan ollut, mutta uskovat kuitenkin johonkin Hänen korvikkeistaan (järki, edistys, historia). Lisäksi Paz mainitsee ateistit, jotka uskovat Jumalan kuolleen ja jakaa heidät kahteen kastiin. Jätän meksikolaiset ajatukset sikseen. Otan käyttöön vain Pazin idean, että on monenlaista ateismia lajeista. Leikittelen sillä. Puutteellinen lajiluokitukseni:

1.Ateistinen uskonto. On ainakin yksi uskonto (buddhalaisuus), joka on ateistinen. Joku voisi väittää, ettei buddhalaisuus ole uskonto, koska se kieltää jumalan. Minä en voi kieltää sen olevan uskonto, koska uskontotutkijat tutkivat sitä uskontona.

2.Ateismi, joka ei uskalla sanoa nimeään: agnostismi. (Ei uskalla sanoa nimeään niin kuin ennen oli rakkautta, joka ei uskaltanut sanoa nimeään.) Syy uskaltamattomuuteen on vanhaa perua. Jumalankieltämisestä sai ennen kuolemanrangaistuksen.

3.Hämmästyttävä ateismi. Se on hämmästyttävää uskovan silmissä: ei tahdo uskoa.

4.Raivoisa ateismi. Ajoittain joku kieltää jumalan huutaen häntä esiin.

5.Rauhallinen ateismi. Jumalan olemassaolemattomuus (tai kuolema) ei ole ongelma tai ahdistuksen aihe – päinvastoin se (joskus) merkitsee ajattelun ehtoa, suodullisia olosuhteita uusille kokeiluille.

6.Radikaali ateismi. Ei usko ihmiseenkään. Esimerkiksi Max Stirnerin ateismi. Max Stirner (1806-1856) näki, ettei Ludwig Feuerbach, ateisti ja uskontokriitikko, irtaantunut Jumalan auktoriteetista, vaan sisällytti sen ihmiseen.

Vaikka jatkaisin luetteloa, ei välttämättä tulisi selväksi, mitä merkitystä on sillä, minkä lajin ateisti on. Sillä saattaa olla merkitystä, koska yhden ja toisen ateismilajin intensiteetti voi olla erilainen – ja sen kautta se voi vaikuttaa enemmän tai vähemmän käyttäytymiseen, olemassaoloon, olemassaolon tapaan.

Voi myös kysyä, onko uskolla tai uskomattomuudella mitään merkitystä jokapäiväisessä elämässä, jos ateisti voi elää niin kuin Jumala olisi ja uskovainen voi elää niin kuin Häntä ei olisi. Tämä kysymys nostaa toisella tavalla esiin saman kysymyksen intensiteetistä.

Kohtaamme vastoinkäymisiä, koemme tuskaa ja turhaantuneisuutta, järkytymme. Toiset sanovat, että usko auttaa ja lohduttaa. Se voi silti myös lisätä tuskaa, nostaa esiin vihlovia kysymyksiä: ”Miksi Jumala salli tämän tapahtuvan?” Lohduton ateisti on pelastettu tältä lisätuskalta. Kysymys ei silti ole pelkästään siitä, kumpi (usko vai ateismi) auttaa enemmän ja paremmin. Ajatuksen, uskon tai periaatteen intensiteetti vaikuttaa siihen, miten hyvin kestämme tai jaksamme kaikesta huolimatta.

Olisi siis ehkä syytä lukea saksalaista teologia, Paul Tillichiä (1886-1965), sillä hän nosti esiin kysymyksen rohkeudesta. Siinä ei ollut hänelle kysymys vain uskalluksesta, vaan kyvystä pitää elävänä lujuus ja henki (jotakin josta espanjankieliset käyttävät sanaa ánimo) kaikesta huolimatta. Rohkeus on Tillichille tahtoa kukistaa pelko ja ahdistus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ajallisuus

 (Kairos)

Aika on varmaankin esimerkillinen filosofinen ongelma, myös silloin kun sen kanssa painivat fyysikot. En ajattele nyt aikaa suurena metafyysisenä aiheena, vaan ajattelen aikaa jonakin, joka meidän on läväistävä ja joka meidät läpäisee. Käännän katseeni kokemuksiin, muutoksiin ajan kokemisessa ainakin enemmän kuin liian korkealla lentäviin ja siksi jäätyviin ideoihin. Minun ongelmani ei ole aika, vaan ihmisen suhde aikaan tai olemassaolon ajallisuuteen.

Olemme esimerkiksi hahmottaneet ajan ajatellen alkuperää tai olemme ajatelleet päämäärää, päätepistettä. Alkuperän ajattelijat ja kuvittelijat ovat luoneet myyttejä siitä, miten kaikki syntyi ja hohdokkaita tarinoita alkuperäisestä kulta-ajasta. Tämä on yksi tapa kokea ajallisuus: oma aika tai nykyisyys koetaan tyhjäksi, koska se nähdään rappiona ja surkeutena verrattuna muinaiseen kulta-aikaan. Se voidaan kokea tyhjäksi myös siksi, että tulevaisuudessa odottaa täyttymys, jokin tila jota ei olla saavutettu.

Luonnosmaisesti ja yksinkertaistaen voi sanoa, että nykyisyys on kääntynyt kahdella tavalla positiivisen arvottamisen kohteeksi. On olemassa perinne ja ajattelutapa, kokemus että huomion täytyy kohdistua tähän hetkeen, nykyisyyteen, sillä meillä ei ole muuta ja on unohdettava tulevaisuuden pelkääminen ja menneisyyden tapahtumien turha pyörittäminen. Tätä voisi sanoa spirituaaliseksi perinteeksi. Nykyisyys koetaan ainoaksi mitä meillä on. Joissakin tapauksissa hetki on jotain jota kaivataan, tarvitaan; halutaan ettei olemassaolo ole lykättyä, jonkun projektin orjuuttamaa. Voisi antaa hyvin erilaisia esimerkkejä: Marcus Aurelius, Kierkegaard, Bataille.

Toista nykyisyyden arvottamisen tapaa voisi nimittää poliittiseksi. Tässä tavassa koetaan tarpeelliseksi tehdä diagnoosia nykyisyydestä, tehdä katkos jatkumoon, nähdä ja tehdä jokin muu mahdolliseksi. Politiikka on ymmärrettävä tässä toiminnaksi, joka vapauttaa nykyisyyden olemassaolevista perinteisistä tulkinnoista, tuo siihen täyteyden. Nykyisyys murtuu eräänlaisten sähkökatkosten kautta ja se avautuu silloin kohti tulevaisuutta.

On tunnettua, että kreikkalaisilla oli kolme ajan jumalaa: Kronos, Aion ja Kairos. Yleensä nämä sanat tulkitaan niin, että kronos merkitsee lineaarista aikaa, jatkumoa menneisyydestä nykyisyyteen ja nykyisyydestä tulevaisuuteen. Kronos on tiktak-aika. Aion puolestaan merkitsee ikuisuutta, ajan ikuisuutta, ei kuitenkaan ikuisuutta ajan ulkopuolella niin kuin myöhemmin kristillisessä maailmassa. Kairos merkitsee hetkeä, tilaisuutta.

Kreikkalaiset käyttivät sanaa kairos puhuessaan ”oikeasta hetkestä”; se oli tekninen termi, jota käytettiin yhtä lailla lääketieteessä kuin eettisessä keskustelussa. Lääkärin pitää keksiä ja tajuta, mikä on oikea hetki toimia. Kairos oli myöhemmin kristityille ”Jumalan aika”, saapumisen aika.

Monet ajattelijat ovat tarttuneet kairoksen käsitteeseen, tehneet siitä omansa. Syy on yksinkertaisesti se, että sen avulla voi luoda toisenlaisen katseen nykyisyyteen ja se mahdollistaa irtaantumisen kronologisesta, lineaarisesta ajattelusta. Ajallisuuden voi kokea toisin; aika on tilanne ja tilaisuus. Viime vuosisadan alkupuolella käsitettä käyttivät muun muassa Martin Heidegger ja teologi-filosofi Paul Tillich.  Esimerkiksi Tillich tarttuu ideaan asettaen vastakkain kronoksen ja kairoksen ideat, ja kairos liittyi hänellä ihmisen ajallisuuteen ja muuttumisen mahdollisuuteen.

Minun hypoteesini on, että kairoksen kautta voi ajatella sitä, mikä yhdistää spirituaalista ja poliittista nykyisyyden arvottamista. Molemmissa lähtökohtana on muutos. Aika on muutosta: katoamista ja ilmestymistä, kuolemaa ja syntymää. Tämä on syy siihen, miksi ajallisuus on koettu niin tuskalliseksi, vihattavaksi. Kairos tekee kuitenkin ajallisuudesta mahdollisuuden; nykyisyys ei ole tyhjä hetki ennen katoamista, vaan se on raskaana mahdollisuuksista, tilaisuuksista. Tämä ei merkitse sitä, että ajallisuus olisi hallittavissa. Mikään suunnitelma ei kestä; tulevaisuus on ennakoimaton. Kairos merkitsee sitä, että ihminen asettuu alttiikki yllätyksille, uhalle.

Menneisyys ei ole monumentteja, vaan jotain johon maailma katoaa jotta uutta voisi ilmaantua ja samalla se on mahdollisuuksia, joita nykyisyydessä voidaan aktualisoida. Aika ei ole jono; se on näyttämö, jossa asiat ja hahmot katsoavat ja ilmaantuvat. Se on olemassaolon historiallista toteutumista. Voisi sanoa  Heideggeria seuraten: Elämä ei ole vain  tapahtumista ajassa, vaan ajan itsensä elämistä.

On eri asia kokea kiire, se ettei ole aikaa ja kokea, että on aikaa. Kiireessä ihminen on ajan orja. Kun voi sanoa, että on aikaa, se merkitsee: Vielä voi oppia. Ei ole välttämätöntä muistella menneisyyttä. Unohtaminen tekee meistä kevyempiä. Mutta oman ajallisuutensa unohtaminen on sama kuin itsensä huolehtimisen unohtaminen; se on laiminlyönti, itsensä jättämistä heitteille.